Jenassa. Saksassa. Vaihdossa. Voisinpa sanoa kaiken olevan mainiosti ja matkan tänne sujuneen hyvin. Tai no sujuihan se. Lento oli ajallaan, yhteys Berliinin päärautatieasemalle helppo ja oikea, hieno junakin löytyi kivuttomasti, joskin se nyt oli hieman myöhässä, mutta siihen ei VR:n tottuneella ollut vaikea sopeutua. Ihmiset olivat ystävällisiä ja auttoivat. Kiitokset ansaitsivat mies, joka vahti laukkuani bussissa, mies, joka leimasi bussilippuni tuon toisen miehen vahtiessa laukkuani, koska en tunnoksessa päässyt leimauslaitteelle asti, mies, joka huuteli perääni, kun pudotin vasta ostamani lehden viipottaessani junaan ja vanhempi pariskunta, joka näytti kädestä pitäen miten jättiläismäisen laukun saa tungettua ICE-junan penkkien väliin. Mielialat sen sijaan ovat menneet ylös alas. Aamulla ennen lähtöä sain paniikkikohtauksen ja erotessani M:stä mennäkseni turvatarkastukseen itkin niin hirveästi, että turvatarkastaja ohjasi minut sivummalle ja kyseli vointiani ja tutki tavaroitani. Luuli kaiketi, että olen lähdössä tekemään itsemurhaiskua ja sen takia niin hysteerinen. Itku ei olekaan sen jälkeen loppunut kuin väliaikaisesti.
Saksassa kuten Suomessakin on hyvin epätyypillinen sää vuodenaikaan suhteutettuna. Berliinissä oli 23 astetta lämmintä ja täällä Jenassakin ihmiset kulkevat mekoissa ja sandaaleissa. Meikäläinen oli tulomatkalla bikereissaan, hupparissa ja takissa hattu päässä (!) tukehtua. Pakkausteknisistä syistä oli hieman kerrospukeuduttava ja siitäkin huolimatta oli 1,7 kiloa ylikuormaa. Lisäksi käsimatkatavarat painoivat juuri sallitun, kun jumalan kiitos, ”pientä” käsilaukkuani ei punnittu. On se hämmentävää, miten vähän tavaraa kahteenkymmeneen kiloon mahtuu. Tähän mennessä olen jo kaipaillut poisjätetyistä tavaroista sisäsandaaleja, toisia olohousuja ja kevyempiä kenkiä (nythän kenkävarastoni on valikoitu syys- eikä kesäkelien mukaan). Onneksi sen sijaan hankin viime hetkellä pienen muovikulhon ja älysin varata mukaan sporkin ja Sveitsin armeijan linkkarin. Ilman niitä saisin varmaan kuolla nälkään täällä (siis tokihan tuolla keskustassa ei ole yhtään ravintolaa... :P). Mutta siis nämä kaksi ja puoli päivää mennään melko rajoitetulla eväsmäärällä.
Tutorini odotti minua Jenan asemalla ja suuntasimme suoraan asunnolleni. Tämä on noin vartin ratikkamatkan päässä keskustasta. Kyseessä on tälläinen ainakin kolmen rapun kokoinen talokompleksi, jossa meitä vaihtareita ja natiiveja on kivasti sekoiteltu asuntoihin. Mulla on kämppiksenä saksalainen poika, joka muutti tänne samana päivänä kuin minäkin sekä tyttö, josta en tiedä muuta kuin, että hän on kaiketi asunut tässä ennenkin ja tulee tänne torstaina. Hänellä on myös netti, jonka käytöstä en siis tällä hetkellä osaa sanoa, mutta toivon tietysti, että pääsisin käyttämään tuota hänen systeemiään ja säästyisin oman netin hankinnalta. Huoneeni on yllättävän iso, olin varautunut pieneen kopperoon. Huoneeni sijaitsee suoraan pääsisäänkäynnin yläpuolella ja koko seinä on tietysti siltä kohtaa ikkunaa (ja lisäksi siinäon ranskalainen parveke, tuo parvekkeiden Rod Steward), joten tulen luultavasti viettämään viisi kuukautta säleverhojen takana. Vessoja on kaksi, joista toisessa on myös suihku. Toisen vessan käyttöaste on ilmeisesti rajoittunut ja toiminee siivousvälineiden säilytyspaikkana. Keittiö on täynnä astioita, mutta ne ovat ilmeisesti tyttöasukkaan, joten en ole uskaltautunut koskemaan niihin. Suunnittelen kyllä vedenkeittimen käyttöä, vaikka senkään omistussuhteista minulla ei ole tarkempaa tietoa. Huoneeni on toistaiseksi vielä aika kolkko, koska iso tila kaikuu ilman mattoja. Sisustin sen kuitenkin mahdollisimman viihtyisäksi niillä kolmella sisustusesineellä, jotka matkassani oli. Suojelusenkeli ja M:n lähtiäislahja (kaksi kuvaa herrasta itsestään hienoissa kehyksissä) ovat yöpöydällä ja Muumipappa vahtii hiustenlaittovälineitä hemmetin korkean patterin päällä. Jätin osan vaatteista vielä laukkuun ja laukun levälleen lattialle, jos se toimisi jonkinlaisena akustimoijana (tuo ei ole sana, eihän?).
Ensimmäinen paniikinpaikka meinasi iskeä illalla, kun Wohntutorin, jolta minun oli tarkoitus saada peitto, tyyny ja lakanat ei ollutkaan kotona. Kävin koko illan puolen tunnin välein soittelemassa hänen ovikelloaan saamatta vastausta. Lopulta kymmeneltä menin jälleen oven taakse. Viereisen asunnon ovi oli auki ja kuulin sieltä ratkaisevan sanan Bettwäsche, joten jäin oven rakoon kuikuilemaan. Kävi ilmi, että kaksi ranskalaista tyttöä, joista toinen oli jo viettänyt yhden yön pelkällä patjalla, yritti myös tavoitella Wohntutorinia siinä onnistumatta, mutta sai nyt tältä viereisen asunnon pojalta lakanat ja pelit eli rensselit lainaan. Poika lupasi minullekin peiton, jos en onnistu tavoittamaan tutoria. Lopulta tutor kuitenkin ilmaantui kotiin puoli yhdeltätoista (eli Suomen aikaan 23.30), jolloin olin jo niin väsynyt, etten osannut enää oikein mitään kieltä, mutta onnistuin jotenkuten kommunikoimaan ja saamaan vuodevaatteet, joiden väliin kömähdin nukkumaan pikasuihkun jälkeen.
Aamulla päätin nukkua ja loikoa tasan niin kauan kuin siltä tuntuu ja näin myös tein. Velttoilun jälkeen laittauduin ihmisten ilmoille ja kävin tsekkaamassa lähikauppani tilanteen. Kävin siellä eilen tutorin kanssa ostamassa jotakin syötävää, mutta olin kohtuullisen kyvytön tekemään päätöksiä minkään suhteen, joten päätin tehdä ostoksia hyvin nukutun yön jälkeen sunnuntaina, koska maanatain kansallisesta juhlapäivästä (Tag der Deutschen Einheit) johtuen jotkin kaupat ovat poikkeuksellisesti auki sunnuntaina. Muutenhan täällä ollaan sunnuntaina suljettuja. Lähikauppani (kokoa kaksikerroksinen Länsiväylä) oli kuitenkin kiinni, joten suuntasin keskustaan, josta löytyikin sopivia kauppoja. Kävin kahdessa ehkä parhaiten kemikalioksi kuvattavassa kaupassa, joissa oli kaikkea mahdollista ihmsen ja kodin puhdistamisesta meikkeihin, vauvatarvikkeisiin ja jonkinlaisiin ruokatarvikkeisiin. Ostelin kaikkea tarpeellista ja tyrmistyin hinnoista. Lasku, joka sisälsi tiskiharrjan ja -aineen, keittiöluutuja, tarraharjan, vartalovoiteen, -kuorinta-aineen ja suihkugeelin, oli peräti 8,90 €. Mitä helvettiä?!!! Puhumattakaan, että nuo vartalotuotteet olivat sertifioitua luonnonkosmetiikkaa. Ich liebe Deutschland.
Ruokakaupassa meinasi mennä sormi suuhun, kun yritin pysytella ruokatuotteissa, joiden kanssa pystyn operoimaan rajoitetulla astiakokoelmallani. Hedelmät ja leipä (ja tietysti lentokentältä ostettu v**utussuklaa) olkoon pääasiallinen ruokani seuraavat päivät. Ostin myös munia, jos uskaltautuisin kysymään kämppikseni paitinpannua lainaan. Joka kauppareissulla voisi myös ottaa tavoitteeksi ottaa jugurttihyllystä jonkin satunnaisen purtilon mukaansa, koska tänäänkin mukaan sattui omituinen kerma-riisi-suklaahässäkkä, jonka jälkeen saikin nopsasti siirtyä saniteettitilojen puolelle. :D Muuten maha ei ole reagoinut vesijohtoveteen eikä muuhun, joskin sekaisinhan se on ollut torstaista lähtien. Ostin myös mukin, jotta teevajaus ei jatkuisi enää toista päivää. Tosin se vaatisi sen vedenkeittimen käyttöönottoa tai siis uskallusta siihen... Kaikki ovat vakuutelleet minulle, että olen hirveän rohkea, kun lähdin tänne, mutta en kyllä tunne itseäni juurikaan rohkeaksi hiipiessäni täällä kämpässä ja laahustaessani kaupungilla. Ekassa kemikaliossakin mulla meni varmaan puoli tuntia, kun vain tuijotin hyllyjä ja tavaroita. Vaikka en edes ole ensimmäistä kertaa ulkomailla, Saksasta puhumattakaan. Kummallisesti sitä kuitenkin pakottautuu tekemään asioita, joita ei olisi kuvitellutkaan uskaltavansa tehdä. Mutta vaatii se kyllä veronsakin. Väsymys moisen parin tunnin kaupunkipyörähdyksen jälkeen oli valtava ja itkukin pääsi pari kertaa. Keskittymiskyky ei myöskään ole parhaimmillaan ja parasta ajanvietettä onkin maata paikallaan ja tuijottaa lasittuneesti kaukaisuuteen. Eniten voimia vie varmaankin tunteiden hallinta. Pelkoa ja jännitystä joutuu koko ajan kontrolloimaan ja eläinruokahyllyjen tai kotoa otettujen kuvien katselemista ei voi edes harkita, koska silloin tulee heti itku.
En siis ole mikään urhea maailmanmatkaaja ja supersosiaalinen minglaaja, joka on kotonaan tilanteessa kuin tilanteessa. Mielenkiintoista silti havainnoida, että miten tällainen ihminen pärjää näissä kuvioissa. Niin kauan kuin pienet vaalenapunaiset elefantit tai avaruuskuoriaiset eivät ala pitää seuraa, niin luultavasti pärjätään. Paremmin tai huonommin, mutta pärjätään kuitenkin. Kuten M eilen totesi, ei se ”hankalaa” ole ihan huvin vuoksi sanonnassa ”alku aina hankalaa”.
Ps. Mulla oli kuviakin, mutta tämä nettikahvilan netti on niin hidas, että jätän kuvat toiseen kertaan. Ja miksi ihmeessä nämä näppäimistöt on saksaksi?
Jeeeeee, hy-vä Tal-lis! Kiva kuulla susta!
VastaaPoistaTuo kuvaamasi "ekat päivät kohteessa" kuulostaa ihan mun vaihtoajan alulta. Tunnit kuluu, päivät kuluu, ja siinä sitä vaan on. Kaupungilla käy ostamassa vain tarpeelliset tavarat, kulkee silmät ihan vetisinä ja vastaantulijoita katsoo ajatellen "miksei noita yhtään ahdista?!". Joka kadunkulmauksessa ei todellakaan haluaisi nähdä pariskuntia - niiden määrä tuntuukin yhtäkkiä moninkertaistuneen, kun itsellä on ikävä. Kauppojen hyllyiltä voi löytää samoja tuotteita kuin kotoakin, mutta ne jotenkin maistuvat erilaiselta. Pikkuhiljaa niihinkin kyllä tottuu, ja lopulta hyllyiltä löytää kaikenlaista mukavaa (ruokaa ja muuta tarviketta), jota "on ihan pakko saada Suomeen!". Nauti niistä sitten, kun löydät!
On tosi hyvä, että sulla on tutoreita (ainakin paperilla..) - et jää yksin kysymyksinesi ym. Kunhan luennot/koulu alkaa, niin jo pitäisi helpottaa. Saat hetkeksi muuta ajateltavaa ja puhuttavaa, ja kaikki pitää tehdä itselle vieraalla kielellä. Luento kerrallaan, päivä kerrallaan alkaa elämä siellä sujua, trust me :)
Ei kyllä haittaa yhtään, jos muutamana ekana päivänä ei jaksa/halua/tehdä mitään muuta kuin surkutella oloa ja itkeskellä, jos siltä tuntuu. Siihen olotilaan ei vaan passaa jäädä pysyvästi! Voit vaikka ottaa tavoitteeksi käydä edes kaupungilla joka päivä, jos ei koulua olisikaan. Vähitellen alkaa kaupungistakin löytyä kaikenlaisia mielenkiintoisia kauppoja ja putiikkeja. Minä tykkäsin kierrellä kirja- ja paperikaupoissa hypistelemässä kaikkea. Ja kunhan pääset kovimmasta ikävästä yli, voit tehdä kuten minä tein, ja suunnitella kaikkea kivaa M:lle näytettäväksi, esim. joku museo, kauppa, esine tms. (mulla tosin oli eri mies, jolle suunnitella juttuja..). Kivoja kortteja voi sydän väärällään ostaa ja lähettää kotijoukoille. Niitä voi myös olla kiva sitten myöhemmin itsekin lukea.
Muista, ettet ole yksin! Tilanteesi jakaa moni muukin. Esim. se kämppiksesi, saksalainen poika saattaa olla ihan yhtä eksyksissä kuin sinäkin, vaikka tulee samasta maasta. Ja koulussa ihan varmasti tapaat vaihtareita, joiden kanssa voit vaikka kahvin ääressä vinkua koti-ikävää. Vertaistuki on voimaa :D
Oot rakas (äläkä nyt ala itkeä), hauska, aurinkoinen, hassunhöpsö, ihana Tallukka! Lupaa mulle, että et anna syksyn ja talven liukua sormiesi välistä! Kerää kokemuksia, muistoja, ajatuksia vaihtoajasta, sillä haluat palata niihin myöhemmin, usko pois. Siihen voi mennä kuukausia, vuosiakin, mutta palaat niihin joku päivä. Ajan kuluessa huonoimmat muistot alkavat erosioitua ja jättävät jälkeensä pehmeät, hyvät muistot :) nim.kokemusta on! (Nyt jo naurattaa parin vuoden takaiset itkut ja masennukset, vaikka silloin ei Todellakaan naurattanut.)
*Tsemppipotku persuksiin* :) terveisiä Jaakoltakin!
ps. ootko ehtinyt, jaksanut, halunnut miettiä esim. johonkin sikäläiseen kuoroon liittymistä?
pps. onko sulla skype? Käytätkö sitä? Voisi olla kiva jutella joskus, jos haluat :)
Voi Liisa! KIITOS! Kyllä täällä pitää välillä hammasta purra, mutta ehkä tämä tästä helpottaa. Tänäänkin olin jo niin valmis repimään pelihousuni, kun en ymmärrä, mitä nämä täällä puhuu, puhumattakaan (nimenomaan!) että osaisin ite sanoa jotain. Ja miten vaikeeta onkaan, kun ei ole nettiä! Se mun pitää saada, koska muuten hajoo pää. Mutta kummasti sitä vaan aina jostain löytyy se toivon hippunen, kuten tänään, kun tapasin slovakialaisen pojan, joka paitsi puhuu englantia myös asuu täällä jumalan hylkäämässä loukossa, jossa ei asu juuri kukaan vaihtari, vaan ne asuu ihan toisessa suunnassa. Ja jos ei muuta hyvää, niin ainakin sää suosii ja englannin puhuminen ei enää tuota mitään vaikeuksia. :P Uskon, että tämä tästä vielä lutviutuu ja olen jo yksinänikin seikkaillut täällä eeskahtaalleen. Mutta tämä sinun kannustusviesti tuli niin oikeaan aikaan, että ei paremmasta väliä. Kiitos siis vielä kerran. :)
VastaaPoistaKiva kun viestini auttoi :) kirjoitin sen jo kerran, mutta säädin perinteisesti kaiken tekniikan kanssa, ja hävitin tekstin. Muotoilin sen sitten seuraavana päivänä uudestaan.
VastaaPoistaJatka niiden pienten toivon (Toivon?) hippusten keräämistä, ne auttaa :)