Leviathan

Torstai. Päivä, jona on mahdoton pysähtyä. Jo joitakin vuosia torstai on ollut minulle päivä, joka alkaa seitsemän aikaan aamulla ja päättyy hyvässä lykyssä jo kahdentoista aikaan yöllä. Ja tuo väli on täynnä toimintaa. Nykyisin yleensä syöksyilyä ympäri kampusta, toistasataa kilometriä bussimatkailua, työpäivä, laulua ja mahdollisia luottamustehtäviä. Kun pääsee kotiin, joka ainoa hermopääte sirisee ylikierroksilla ja rauhoittuminen on täysin mahdotonta. Kun tähän lisätään vielä muuan metsäveroilmoitus, niin avot! Onneksi keksin, että tätä hermostunutta tarmoa voi purkaa bloginsa kirjoittamiseen, loistavaa!

Sain tänään kahvitauolla luettua loppuun tuon Eat-pray-love -kirjan. Lopulta se herätti hyvinkin monenlaisia ajatuksia, joista useat lienevät hedelmällisiä omaakin elämääni ajatellen. Ensinnäkin tuli hillitön halu aloittaa jälleen jooga. Joskus nuoruudessani kävin parikin astanga-joogan alkeiskurssia ja alkeistunneillakin kävin, joskaan en tainnut olla silloin ihan vastaanoottavainen joogan sanomalle, vaan tarkkailin sielläkin herkeämättä muita joogaajia ja asanasta toiseen siirryttäessä voivottelin mielessäni läskejäni ja kömpelyyttäni. Valaistumiseen lienee meikäläisen kohdalla kohtuullisen pitkä matka... Jooga kuitenkin tuntui jollakin tasolla hyvältä ja joogaan läheisesti liittyvä meditaatio on myös kiehtonut mieltäni jo pitkään.

Tänäänkin tulevaisuuden murehtimisesta ja panikoimisesta lähes vatsahaavan saaneena voisin totisesti hyötyä meditaation hiljentävästä vaikutuksesta. En muuten yleensä ole uskonut näihin ihmisten elämänmuutoksista kertovissa tarinoissa esiintyviin väitteisiin, että tajuttuaan, mitä henkilö kaipaa/tarvitsee, hän alkaa törmätä tähän asiaan joka käänteessä. Mutta nyt on kyllä myönnettävä, että tämän meditaatioajatuksen taas herättyä on eteeni ilmestynyt hämmentävän paljon meditaatiota käsitteleviä juttuja niin televisiossa kuin lehdissä ja netissäkin. Ehkä minun täytyisi hiljentyä itseni äärelle löytääkseni sen mitä itsestäni etsin. No hei nerokasta! Tottakai minun täytyy etsiä itsestäni sitä, mitä haluan löytää itsestäni. Blondi on näemmä blondi, vaikka värjäisikin hiuksiaan ruskeiksi.

Minulla nyt ei sattuneista syistä ole mahdollisuutta lähteä vuoden mittaiselle matkalle etsimään itseäni Roomassa tai intialaisessa ashramissa, mutta ehkäpä pieni itsetutkiskelu myös täällä perihärmäläisessä Suomessa voi tuottaa jotain tuloksia tällaiselle kaikelle mahdolliselle mielenmuokkaukselle immuunille yksilölle. Meditaatiohan alkaakin olla niitä ainoita keinoja, joita tässä ei vielä ole koetettu tällä itsetuntemuksen hemmetin kivikkoisella, risukkoisella, kuoppaisella ja muutenkin mutkikkaalla tiellä. Mutta hetkinen, nythän minua alkaa nukuttaa. Ihanaa, on siis aika käydä pötkölleen. :)

Syö, rukoile, rakasta, ulkoile, juo ja mitä näitä nyt on

Otsikosta lieneekin jo selvää, että luen parhaillani Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love -kirjaa. Ystäväni toi sen mukanaan maailmalta ja kehui kirjaa kovasti. Itse olen aiemmin suhtautunut kirjaan varauksella ja myönnän suoraan, että se johtuu paitsi epäluuloisesta suhtautumisestani itsensä löytämisestä kertoviin teoksiin myös siitä, että kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa on kuvottavista yököttävin Julia Roberts. Ystäväni suosituksesta ja myös omaa kaukokaipuutani tyydyttääkseni tartuin kuitenkin kirjaan ikään kuin palkintona hyvin menneestä tentistä.

Sanon heti alkuun, että kirja on ainakin tähän asti ollut oikein hyvä. Kieli on värikästä ja miellyttävän sarkastista, mutta silti jokin tuossa tarinassa hiertää minua. Toki en ole vielä lukenut kuin neljäsosan, mutta epäilen, ettei tilanne olennaisesti muutu myöhemminkään. Ja se, mikä minua hiertää on hyvinkin proosallisesti ja mitenkään kiertelemättä kateus. Minäkin haluaisin olla se ihminen, jolla on jo kaikki ja jolla silti on varaa heittää se kaikki menemään ja lähteä Intiaan (herra paratkoon, miten kliseistä :D) etsimään itseään. Siis sen sijaan että olen ihminen, jolla ei ole kuin palanen hitaasti kasvavaa lappilaista metsää ja epätoivoinen pyyntö siitä, että tulevaisuudella olisi parempaa tarjottavaa kuin menneisyyden tulevaisuudella oli. Ja tässä kohtaa tajuan itsekin pysähtyä. Miksi minä ajattelen näin? Minullahan on ihana, joskin kallis, koti mukavassa kaupungissa, palkitseva opiskelupaikka, mies ja kissa. Minulla on jonkin verran rakkaita ystäviä ja joitakin kavereita. Kaikkihan on siis hyvin. Ja kaikkihan onkin hyvin.



Luulen, että olen kuitenkin tavallaan käsittänyt tuon kirjan sanoman. Epäilisin, että siinä rohkaistaan ihmistä tekemään rohkeita ratkaisuja ja kuuntelemaan sisintään sekä luottamaan itseensä. Tämä on tietysti hieno asia, mutta on vaan jotenkin epäuskottavaa, että ihminen, joka asuu New Yorkissa, on matkustellut ties miten paljon ja toimii ammatissa, jossa ansaitsee niin paljon rahaa, että voi pitää kahta asuntoa, joutuisi minkäänlaiseen kovinkaan vaikeaan kriisiin edes avioeron takia. Onhan se nyt totisesti vaikea asettua sellaisen ihmisen osaan ja miettiä, että mikäköhän tuollakin on nyt vialla. Ikänsä alle sadantuhannen asukkaan kaupungeissa tai ihan landella asuneelle, häthätää vajaassa kymmenessä maassa matkanneelle ja itsensä kanssa todella hukassa olleelle ihmiselle tuollaisesta tarinasta ei oikein ole sankarikertomukseksi. Lähinnä sitä muuttuu ylenkatseelliseksi ja miettii, että mitähän tuokin naisriepu olisi minun osassani tehnyt. Enkä nyt ota tässä edes esille sitä, että joillakin ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia, joille minunkin, itselleni kivitalon kokoiset ongelmani kalpenevat kuin pyy maailmanlopun edellä. Vai mitäs sille pyylle nyt oikein tapahtuikaan...



Ja sittenhän voidaan tietysti miettiä, että mitäs minä itse olenkaan tekemässä. Olen lähdössä useaksi kuukaudeksi pois Suomesta juurikin löytääkseni itseni. Tai tarkemmin ottaen sisäisen vahvuuteni, jos se on löydettävissä. Yksin, kaukana kotoa sen on löydyttävä, jos se on edes olemassa. Suurena hämmästyksenä jopa itselleni, uskon, että se on siellä. Uskon, että joudun vaihdossa ollessani lukuisia kertoja epätoivoon, paniikkiin ja niin syvällä häpeän ja nöyryytyksen suohon, että jos silloin ei sisäinen vahvuus ala nostaa päätään, niin sitten se on kuolemaksi. En tietystikään usko, että tuo vaihto olisi mikään autuaaksi tekevä asia. Minulla tulee olemaan omat ongelmani, jotka eivät poistu koskaan, mutta joiden kanssa luultavasti opin jonain päivänä elämään. Osan kanssa osaan jo elää. Mutta jotakin puuttuu. Jotakin jota näen muilla ihmisillä ja kuulen heidän puheistaan. Sen jonkin minäkin haluan löytää.



Eli onhan se kiva moralisoida ja ylenkatsoa toisen elämänvalintoja, kun on itse tekemässä oman elämänsä mittakaavassa ihan samaa. :D Mutta siis kokonaisuudessaan kirja on kyllä antanut tähän mennessä myös jonkinlaista toivoa ja iloa minulle. Haluaisin aina uskoa, että mahdottominkin asia voi joissakin olosuihteissa muuttua mahdolliseksi. Toivottavasti minun elämässäni käy niin. :)

Ps. Pahoittelen kuvien horjuvaa kokoskaalaa, on vielä nämä asetukset vähän hakusellaan. Ja kuvathan ovat sitten viime keväiseltä Intian matkalta, jolla en kylläkään löytänyt itseäni. ;)

Pidä itsestäsi huolta, jos lähdet täältä ennen mua

Nonnih, taas on yksi tentti urakoituna ja tavoistani poiketen olin jopa aika tyytyväinen omaan suoritukseeni. Olen tässä viime päivinä, luultavasti lisääntyneen auringonvalon myötä, alkanut taas pohtia, että mikä siinä on, ettei voi suhtautua itseensä rakentavasti. Mikä saa aina ruoskimaan itseä ja solvaamaan, vaikka toisaalta yritän kuitenkin parhaani ja minä jos kukahan sen tiedän. Ei tulisi mieleenikään "kannustaa" ystäviäni siihen tapaan kuin muka kannustan koko ajan itseäni. Jotenkin tuntuu, että tämä siirtyminen takaisin opiskelumaailmaan, jossa tietysti koko ajan tietojani ja taitojani arvioidaan, on saanut aikaan jonkinlaisen regression niihin aikoihin, kun todellakin arvotin itseni pelkästään sillä perusteella, sain hyvia arvosanoja ja tein kaikki hommat ajoissa ja täydellisesti. Tuosta on varmaan helposti pääteltävissä, kuinka mukavaa ja stressitöntä elämää olenkaan viettänyt... :P

Tajuan kyllä, jälleen kerran, järjellä, että suhtautumistapani ei ole missään suhteessa millään tavalla hyvä. Mutta tunteet eivät vaan tottele. Ennen kuin ehdin hallita ajatuksiani, mieleen on jo paukahtanut jotakin kannustavaa tyyliin "Et sinä v*#%n idiootti sitä kuitenkaan osaa". Ymmärrän, että tämähän toki on itseään toteuttava kehä ja että sisäisellä puheella muokkaan omaa todellisuuttani. Pahempaa vankilaa ei ole olemassa kuin mielen vankila.

Kevään kunniaksi ja kun ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole (!) voisin kyllä koettaa jotakin niinkin typerältä kuulostavaa kuin positiivista ajattelua. Ennen jouluahan päätin, että yritän olla positiivisempi muita ihmisiä kohtaan ja antaa hyvää palautetta aina, kun mahdollista. (Ja jokuhan voisi nyt muistuttaa, että aloitin tämänkin kampanjan mainiosti kuoroharkkojen kahvitauolla toteamalla "Kuka täällä on keittäny kahavia ku on vain tätä s***anan paskaa teetä". Neiti Aurinkoinen, minäpä minä...) Ehkäpä olisi aika alkaa antamaan hyvää palautetta myös itselleen ja kokeilla, josko oikeasti kannustamalla voisi saada parempaa tulosta aikaan kuin jatkuvalla v***uilulla.

Oikeastaan tämä koko ajatteluprosessi lähti käyntiin tällä viikolla, kun eräässä tilanteessa söin tai siis yritin syödä tapojeni vastaisesti lihaa. Liha maistuu pahalta, tuntuu suussa kammottavalta, eikä sula elimistössäni sitten millään, vaan närästää ja turvottaa päiväkausia. Siinä huonossa olossa tuskaillessani aloin miettiä, että miksi hemmetissä sitä ei voisi sen verran pitää melua itsestään, ettei ainakaan omaa vaatimattomuuttaan ja sitä, ettei viitsi vaivata muita kasvisruokavaatimuksillaan, aiheuta itselleen pahoinvointia. Ja tästähän lähtikin lumivyörymäinen ajatteluketju, jossa ensin ihmettelin, että kun karkista, kaikesta rasvaisesta ja epäterveellisestä tulee yleensä huono olo, niin miksi niitä kuitenkin niitä aina mättää, kun vain on mahdollista. Eikö olisi kivempi kohdella elimistöään hyvin ja antaa sille kunnon ruokaa ja esim. sitä liikuntaa, jota hierojanikin jo useampaan kertaan on suositellut. Ja tästä sitten johduin ajattelemaan myös tuota henkistä kaltoinkohtelua, jota itseäni kohtaan harrastan. Eihän siinä ole mitään järkeä! Nyt alkoi muutos.