Nyt on lähtö jo hyvin liki. Kämppä on lähes kondiksessa, tavarat pakattu, ISIC-kortti ei vieläkään tullut ja paniikki kasvamassa. Voisiko joku ystävällisesti kertoa, miksi unelmien toteuttamnen on näin hemmetin vaikeaa? Tai siis miksi se on minulle niin vaikeaa. Onneksi tämä paniikkimielentila ei ole kestänyt kuin kaksi ja puoli päivää vasta. Aiemmin ajattelin, että vähintään viimeinen kuukausi menee aivan shokissa. Yllättävästi olen kuitenkin pystynyt pysymään rauhallisena ja jopa nukkumaan noita alkuviikon paria yksittäistä yötä lukuunottamatta. Mielessä pyörii kuitenkin vain, että miksi ihmeessä mä lähden, kun kaikki on kuitenkin täälläkin hyvin. Vaikka kyllähän minä vastauksen tiedän. Minä lähden sen takia, että täällä on kaikki hyvin. Minulla on nyt välit omaan elämääni ja itseeni sellaiset, että kykenen olemaan se ihminen, joka haluankin olla. Eli se, joka lähtee maailmalle. Mutta on se vaikeaa silti. Varsinkin tällaiselle itkupillille.
Lisäksi, kun tietää, miten vaikeita päiviä tulee olemaan edessä, niin ei se tätä ainakaan helpota. Nyt jos koskaan olisi siitä kesemmällä harrastetusta meditaatiosta hyötyä. Pitänee opetella zeniläistä mielentyyneyttä Saksan maalla. Niin kuin suurin piirtein kaikkia muitakin elämänhallintaan liittyviä taitoja. Voi voi, miksei luoja luonut minusta optimistia? Näiden hatarien aatosten kanssa suuntaan maailmalle ja seuraavaksi kirjoitan sitten Jenasta. Toivotan itselleni onnea ja rohkeutta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti