Sanon minä hohtimet... Toivon, että vaihdon pohjakosketus on nyt saatu ja fiilikset singahtavat enemmän tuonne positiiviisen puolelle tästä eteenpäin. Tiistai oli tosiaan eka kielikurssipäivä ja se olikin vallan jännittävää. Mitään kielikoetta ei ollutkaan, vaan meidän piti itse päättää mihin ryhmään menisimme. Ja ryhmiähän oli toki tasan kolmea tasoa: alkeet, keskitaso ja huiput. Yritin kerrankin olla realistinen ja jopa hieman positiivinen ja valitsin tuon keskitason ryhmän. Ryhmässä kyllä huomasi tuon omavalintaisen tasoryhmittelyn heikkouden, koska meidänkin ryhmässä oli tosi sujuvasti puhuvia ja sitten muuan Tallukka... Mutta enpä minä mihinkään alkeisryhmäänkään voinut mennä. Kaikki olisi hyvin, jos ei tarvisi puhua tätä saksaa. :D Mutta kuten vaihtoblogeista ja raporteista olen lukenut, niin puhuminen voi kangerrella pahasti myös pitkän saksan lukeneilla, joten ei kai siis sitten ihme, että mulla. Mutta yritän välillä vähän höpistä saksaa ja lisäilen väliin sitten englannin sanoja, kun sanavarasto on saksaksi niin vaatimaton. Joskin meidän ryhmässä olleet englantia äidinkielenään puhuvat tyypit kyllä helpottavat alemmuuskomplekseja, koska kukaan ei voi lausua saksaa yhtä huonosti. :D
Keskiviikkona koin sitten jo pieniä epätoivon hetkiä, kun mun mielestä olimme sopineet tapaamisen tutorini kanssa, mutta hän peruikin sen viime hetkellä. Lisäksi sain häneltä jokseenkin harhaanjohtavaa informaatiota. Onneksi luotin itseeni ja saamiini oppaisiin, enkä tutoriini ja niinpä vietinkin hikisen tunnin jonottamassa paikalliseen Bürgerserviceen, jossa sain onnistuneesti rekisteröityä uuden osoitteeni. Illalla oli ohjelmassa vielä kansainvälinen elokuvailta, joskin elokuvan nimi jäi multa hämärän peittoon, koska saavuimme paikalle hieman myöhässä. Mutta leffaa, jossa puhutaan saksaa, englantia, ranskaa ja espanjaa ja tekstit on saksaksi voisi kai parhaiten kuvata kielikylvyksi. Lopullinen pohjakosketus saatiin kuitenkin torstaina. Jotenkin tuo tutorin ohari sai olon niin epävarmaksi. Varsinkin kun luvassa on vielä pankkitilin avaaminen ja vuokrasopimuksen teko eli kaksi melkein tärkeintä hommaa, joiden teossa todellakin haluan mukaani tulkin, koska täällähän ei tuo vanhempi väestö puhu englantia oli kuinka kansainvälisessä hommassa tahansa. Niinpä sitten reippaana tyttönä nieleskelin itkua pitkin päivää ja laukkasin onnettoman nettirekisteröitymisen takia ympäri kaupunkia kuuntelemassa turbonopeudella puhuttua saksaa, josta ymmärtää sanan sieltä toisen täältä. Mutta onneksi vittumaisinkin päivä loppuu aikanaan ja suuntasin kotiin, pillahdin vapauttavaan itkuun, söin puoli levyä vitutussuklaata ja olin jälleen valmis siirtymään pystypäin kohti uusia pettymyksiä. :D Ensin kuitenkin kirjoitin tutorilleni viestin, että jos hänellä on vaikeuksia hoitaa velvollisuuksiaan minua kohtaan, niin hankkikoon mulle uuden tutorin. Onneksi illalla oli jälleen elokuvailta ja kepeä saksalaiskomedia (Männerherzen) siirsi ajatukset pois kaikesta vaikeasta. Ja lisäksi huomasin heimostuneeni vallan mainiosti kivan virolaistytön kanssa. On melkein kuin olisi toisen suomalaisen seurassa, paitsi että puhutaan englantia (paitsi MA osaa kyllä myös suomea: terve ja perkele tulivat vallan sujuvasti tytön suusta).
Perjantai olikin sitten jo huimasti parempi päivä ja pääsimme kielikurssilla tutustumaan Saksan maantietoon ja muuhun Landeskunde-tietouteen sekä esim. kuuntelemaan paskaa saksalaista rappia. :D Mulla olisi illalla ollut vaihtareiden nettipalvelun käyttöopastus, mutta päätin skipata moisen höpsöttelyn ja mennä sen sijaan Internationalles dinneriin, mikä olikin oiva päätös. Illalla tuntui ensimmäistä kertaa täällä ollessa, että tämähän saattaa olla kivaakin. Jotenkin tässä on ollut niin täynnä normaaliaskareita ja noita muodollisuuksia, että mitään Jippii!-fiiliksiä ei ole päässyt syntymään, vaikka toki en täältä poiskaan ole missään vaiheessa, edes vaikeimmissa, halunnut. Vaikka Internationales Dinner oli perisaksalaiseen tyyliin paskasti organisoitu, niin pöytä täynnä toinen toistaan oudompia ruokia (täällähän on siis noin 500 vaihtaria, joista vähintää 350 on jostain Itä-Aasiasta ja sama suhdeluku oli myös ID:ssä) ja pienessä tilassa toisiinsa tutustuvat ihmiset joka puolelta maailmaa oli kyllä mahtava kokemus. Kun on jutellut vietnamilaisen, brasilialaisen, kamerunilaisen, kazakstanilaisen (ei muuten ollut Borat) ja tietysti vaikka kuinka monen eurooppalaisen kanssa, niin kyllä siinä tulee hieman outo olo. Hyvällä tavalla. Täällä sitä nyt ollaan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti