Muumipappa seikkailee osa 5. Dresden state of mind

Jopa kaksi viikkoa tiiviisti Jenassa pysynyt Muumipappa odotti into piukeana lauantain reissua Dresdeniin. Junaliput oli ostettu jo viikkoa ennakkoon ja matkaseurana olivat tsekkiläiset L ja A. Edes neljältä aamuyöllä tapahtunut herätys ei Papan intoa vähentänyt, vaan reippaana ja sirkeänä suuntasimme yksissä tuumin rautatieasemalle nuorisopopulaation vasta raahautuessa kotiin perjantai-illan biletyksestä ryytyneinä. Saksalaisen junamatkustuksen konkarina Pappa ei vähästä häkähdä, vaan observoi tyynesti jälleen uutta junatyyppiä, jossa omalaatuiset looshit ja sekalaisesti asetellut penkit loivat tunnelmaa.

Dresdeniin saavuimme jo ennen kuin aurinko edes osittain kykeni pilkistämään hernerokkasumun keskeltä.

Sumun hälvenemistä odoteltiin McCafessa, mutta koska odottavan aika on pitkä, päätimme joka tapauksessa lähteä hortoilemaan sumuun. Sumusta putkahtikin piakkoin vastaan Kreuzkirche. Tarpeettoman korkeita pytinkejä, totesi Muumipappa, tuo Muumilaakson korkeimman talon vinttikamarissa mieluusti viihtyvä vintiö.

Junamatkailu ja sumussa harhailu lisäävät ruokahalua, joten siirryimme muuanteen ostoskeskukseen nauttimaan retkiaamiaista.

Kesken kaiken muumipappa törmäsi vanhoihin tuttaviinsa perhe Ampelmanniin. Monikulttuurisessa Saksassa nämä veikot eivät herätä värillään enää kenenkään muun kuin metsäläissuomalaisen huomion. Vai johtuisiko huomio muodosta? Mene ja tiedä...

Seuraavaksi vastaan pölähti toinen kirkko, joka ei ehkä hirveästi esittelyjä kaipaa, mutta esittelenpä silti.

Frauenkirche ennen ja nyt

(Kuva otettu postikortista)

Tämä luterilainen kirkko siis romahti Dresdenin pommituksissa 13.-14.2.1945 ja makasi raunioina 45 vuotta, kunnes Saksojen yhdistyttyä aloitettiin valtaisa lahjoitustenkeräys ja uudisrakennushanke. Uusvanha kirkko rakennettiin vanhoilla piirrustuksilla ja mahdollisimman paljon alkuperäistä materiaalia käyttäen. Frauenkirche avattiin yleisölle tasan kuusi vuotta sitten. Osittain mustuneet kivet muistuttavat helvetistä, joka laskeutui maan päälle Dresdenissä 66 vuotta sitten.

Yleensäkin Dresdenissä oli jopa Muumipapan kaltaisen rauhaisan eläjän mahdoton pyyhkiä mielestä kaupungin hirvittävää kohtaloa toisessa maailmansodassa (dääm, rikoin jälleen tärkeintä sääntö: Don't mention the war). Lähes kaikissa vanhoissa rakennuksissa näkyi merkkejä tulimyrskystä ja lukuisat suihkulähteet muistuttivat historianopiskelijariepua niistä palovammoihinsa apua hakeneista ihmisistä. Käynti moisissa kohteissa nostattaa entistä enemmän halua levittää tietoa historiasta yhä uusille sukupolville, jotta kukaan ei pystyisi unohtamaan, mihin ihminen kykenee. Sitä ei kukaan saisi koskaan unohtaa. Muistaminen on ainoa keino estää pahuutta toistumasta

Frauenkircheltä matka jatkui kelpo mosaiikkitaiteen ohitse katoliseen kirkkoon, jossa sattui juuri sopivasti olemaan urkumusiikkia, jota kuunnella hermoja lepuuttaakseen. Kirkosta poistuimme Zwingeriin, jossa Saksin kuninkaan tukemien taiteilijoiden ja arkkitehtien kädenjälki oli kaikessa mahtipontisessa loistossaan. Yleisesit ottaen kaikki on Dresdenissä valtavaa. Rakennukset järkelämäisiä, aukiot neuvostotyyliin sopivia hävittäjien laskeutumiseen ja kadut yhtä leveitä kuin keskiverto moottoritie Suomessa.

Zwinger

On pytinkejä, on komioita.

Talojen keskeltä siirryimme Elben rannoille. Tässä vaiheessa sääkin oli jo muuttunut sumuisesta taivaalliseksi.

Rantavaeltelun jälkeen farmasistityttöjen toiveesta lähdimme Hygieniamuseoon, joka nimestään huolimatta keskittyy desinfioinnin sijaan ihmiskehon ihmeellisyyksiin. Museossa ei saanut kuvata, mikä olikin hyvä asia, sillä haluaisin mitä suurimmassa määrin pyyhkiä mielestäni kuvat vahanukeista, joilla oli jos jonkin sortin ihosairautta ja erilaisia vammoja, jak! Mutta museossa oli myös todella mielenkiintoista tietoa ja paljon interaktiivista toimintaa, kuten tasapoinoilutestejä ja silmälaseja, jotka kääntävät maailman ylösalaisin. Todella mielenkiintoinen paikka, mutta siellä pitäisi viettää hyvin levänneenä kokonainen päivä, että jaksaisi perehtyä kaikkeen. Suosittelen kuitenkin suuresti myös lapsille ja lapsenmielisille! :)

Matkalla museoon saimme myös Muumeroisen kanssa ensi kosketuksen saksalaiseen jalkapalloelämään. Astuimme juuri erään rakennuksen nurkan takaa piha-alueelle, kun jostakin alkoi kuulua aivan hillitön ihmisäänten myrsky. Samantyyppinen kuin Taru sormusten herrasta -leffatrilogian toisessa osassa, kun Saruman puhuu tornista joukoilleen. Tai samanlainen kuin Hitlerin puhuessa ja kansan hurratessa (ai niin! Don't mention the war). Kuulosti todella kammottavalta, mutta sitten tajusimme, että lähellä oli jalkapallostadion ja siellä oli ilmeisesti jonkinlaista pelintynkää meneillään. :D

Museon jälkeen harhailimme hetken uuden kaupungin puolella ja sammutimme nälkämme aina mainioilla ja edullisilla (falafel)dönereillä. Veri veti kuitenkin takaisin Elbelle ja ihailemaan kaupungin uskomatonta siluettia vielä iltavalossa.

Samassa saimme myöskin oivan idean kiivetä katsomaan kaupunkia lintuperspektiivistä Frauenkirchen tornista. Kipuamisen, vapinan ja hirvityksen jälkeen näkymät olivat palkitsevat. Meikäläinen omaa siis jonkinasteisen korkeanpaikankammon, mutta en anna sen estää korkeisiin paikkoihin menemistä. Se on aina sen pelon arvoista, Ja niin oli nytkin. Muumipappa sen sijaan ei pelkää mitään, vaan seisoi urheana kuin sotilas, vaikka joutui poseeraamaan kymmenien metrien pudotus allaan. Hyvä, että porukassa on joku, jonka päätä ei palele. Lieneekö silinterihatulla tekemistä asian kanssa?

Tuskan ja kiipeämisen aiheuttamassa hiessä kylpien, oli aika heittää viimeinen katse Frauenkircheen ja suunnata takaisiin rautateiasemalle. Jalat olivat tohjona päivän kävelemisestä, mutta Dresden oli kuitenkin koskettanut sielua pohjamutia myöten. Tänne on joskus palattava jonkun sellaisen kanssa, jolle voin kertoa kaikista niistä pakahduttavista tunteista, joita kaupunki herätti ilman Kiinan muurin helposti varjoonsa jättävää kielimuuria.

Ei enää niin kolkkoa

Sisustukseen on tapahtunut pientä päivitystä ja kolkkous on hieman häipynyt. Olen saanut hankittua välttämättömyystarvikkeita, kuten päiväpeiton, lukulampun, jouluvalot ja kynttilöitä. :D Niillä on huoneen ilme kohentunut. Lisäksi siirsin pöydän eri paikkaan ja nyt huone on paljon käytännöllisempi. Alla pari pimeähköä, mutta ah, niin tunnelmallista kuvaa.

EDIT. Oli pakko tulla lisäämään pari muutakin tunnelmakuvaa, jotka onnistuin ottamaan.

Onnea, iloa ja pahan akseli

Olen tässä muutamien ihmisten kanssa keskusteltuani alkanut pohdiskella, että lienen antanut hieman väärän kuvan tässä blogissa elämästäni täällä Saksassa. Ironia ja sarkasmi ovat niin olennainen osa itseäni, etten ehkä näe itse omia tekstejäni oikeassa valossa ja moni hassuksi tarkoitettu juttu saattaakin lukijan silmissä tai pikemminkin korvissa kuulostaa valittamiselta tai siltä, että minulla menee täällä jotenkin huonosti. Asiahan on kuitenkin ihan päinvastoin. Minä oikeasti viihdyn täällä loistavasti ja olen erittäin ylpeä itsestäni, kun olen saanut hoidettua täällä monia asioita ihan itsekseni ja osannut neuvoa muitakin vaihtareita joissakin ongelmatilanteissa. M:a on tietysti ikävä ja olisi kiva, jos voisi jakaa näitä kokemuksia sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntee minut jo ennestään, mutta kokonaisuutena tämä on tähän asti ollut todella hienoa aikaa. Ei sellaista "kaikki on mahtavaaihanaaloistavaa" -hienoa, vaan sellaista itsensä haastamisen ja pärjäämisen tuomaa hienoutta, johon hetkittäiset epätoivon hetket vain luovat syvyyttä. :D Toki minulla on omat rajoitukseni, enkä varmasti käyttäydy täällä kuin itseäni kymmenen vuotta nuoremmat vaihtarit. Tällä elämänkokemuksella on ehkä sen verran perspektiiviä asioihin, että tajuan elämää olevan myös vaihtoajan jälkeen sekä sen aikana, siis muutakin elämää kuin vaihtarin elämä. Mutta pidän tästä kaupungista, yliopisto on viihtyisä ja valtava, byrokratia on mitä on, mutta se kuuluu asiaan ja siitä saa mainioita anekdootteja tänne blogiin. :D Kavereita mun on aina melko vaikea saada, mutta toisaalta en ole myöskään ihminen, joka tarvisi joka asiaan toista ihmistä. Ja aina on olemassa MA:n kaltaisia tyyppejä, jotka vähät välittävät siitä, että mä oon vaitonainen ja etäinen, vaan muitta mutkitta alkavat kutsua parhaaksi ystäväkseen. :) Vastaan tulee jatkuvasti pieniä hetkiä, jolloin sydäntä puristaa pelkkä ajatuskin siitä, että olen täällä näiden ihmisten kanssa. Lauantaina kun olimme syömässä, kolme italialaista, englantilainen, virolainen ja minä, tuli taas sellainen hetki, että yhtäkkiä tajusi todellakin olevansa Jenassa, Saksassa, istuvansa syömässä italialaista ruokaa ja höpisevänsä juttuja englanniksi. MA onneksi tajusi tunteeni, koska hänkin on odottanut kovasti (erasmus)vaihtariksi pääsyä. Tunnetta on hyvin vaikea kuvailla, mutta se on sekoitus onnea, ylpeyttä, haikeutta ja hetkellistä hetkessä elämistä. Minä pärjään täällä hyvin, viihdyn ja luultavasti opin jossain vaiheessa tätä kieltäkin. :)

Ja jottei homma menisi ihan hymistelyksi, niin kerronpa tarinaa Saksan pankkimaailmasta. Jo aiemmin kerroin opiskelijakortin, pankkitilin ja vuokrasopimuksen pahan akselista, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja lisäksi kaikkeen liittyy valtavasti kopioita. :D Viime viikolla olin viimein pakotettu käymään pankissa, koska en ollut edelleenkään saanut pankkikorttiani, nettipankkitunnuksista puhumattakaan. Hankkiuduin englantia puhuvan henkilön juttusille (jostain syystä nämä ovat aina pitkiä nuoria miehiä) ja aloin kysellä korttieni perään. Minullehan siis tarjottiin sellaista tiliä, johon kuuluisi vain kortti ja nettitunnukset, koska en mielestäni tarvitse kassapalveluita, koska enhän minä niiden kassaihmisten kanssa pysty kommunikoimaan. Tällaisen tilin siis otin silloin pari viikkoa sitten ja korttien sun muiden rensseleiden piti tulla viikossa. Nyt kuitenkin tuo pitkä nuorimies tutkaili tietojani ja totesi, että Hmm, sinulle ei kyllä ole tilattu mitään korttia. Minä olen tietysti jokseenkin äimänä. Lisää tietojeni tutkistelua ja poitsu toteaa, että myöskään nettipankkitunnuksia ei ole tilattu. Tässä vaiheessa olen jo kohtuullisen tyrmistynyt ja kyselinkin, että jos minulle on avattu tili, jonka palveluihin kuuluvat nimenomaan pankkikortti ja tunnukset, niin miksiköhän sellaisia ei ole minulle tilattu tai vielä parempi, miksi sellaiset eivät tilaudu saman tien, kun tuollainen tili avataan. Saksalaiset! Selitystä poika ei osannut antaa, mutta lupasi saman tien tilata kyseiset vermeet. Tällaista tämä täällä välillä on. Asioilla on tapana järjestyä -sanonnan merkitys on kirkastunut minulle täällä ollessani. Asioilla on tapana järjestyä, kun ne itse järjestää. Sivuhuomautuksena totean, että yllä oleva kappale on varmaan sävyltään juuri sellainen, että lukijalle saattaa tulla käsitys, että olen sietämättömän kyrsiintynyt. Tottakai tuollaisissa tilanteissa kypsyttää, kun selvä asia on menty sössimään, mutta niistä saa myös mitä suurimmassa määrin selviytymiskiksit. :)

Tänään pitäisi nyt päättää menenkö vielä kuorotreeneihin vai en. Olin niissä siis viime viikolla, joskaan en ehtinyt koelauluihin (kaikki kyllä otetaan mukaan, mutta äänialaa tsekataan tuolla koelauluissa) asti, kun aika jo loppui. Kuoro on ihan kohtuullisen kuuloinen, porukkaa on kuin meren mutaa ja ohjelmistossa lukuisia böömiläisiä kansanlauluja. Ja meininki on ihan samanlainen kuin kaikissa kuoroissa, joissa olen ollut. Eli kukaan ei kuuntele saati katso johtajaa ja kaikki ovat eri tasoisesti pihalla. :D Kuorolla on kuitenkin aikalailla harjoituksia ja keikkaa kuin muuannella minunkin varsin hyvin tuntemalla mieskuorolla siellä kotopuolessa. Mietin siis, että haluanko sitoutua vai pitää väliviisikuukautisen hoilottamisesta. Varsinkin, kun menin juuri ilmoittautumaan joogakurssillekin. Toisaalta taas pääsisin hyvin tekemisiin natiivien kanssa tuossa kuorossa ja se ehkä auttaisi kielen oppimisessa. Jos siis käyttäisin saksaa, enkä heti hyppäisi englannin puolelle, kun tulee tenkkapoo. :D Pitänee kuunnelle myös tsekkivahvistuksen mielipidettä, jos hän jatkaa, niin kaipa minäkin. Oli muuten hauskaa kertoa tuolla tsekkitytölle eräästä boomiläisestä kansanlaulusta, jonka minäkin osaan. ;) Soinnillisen ärrän lausuntani ei kuitenkaan saanut erityiskehuja. :D

Muumipappa seikkailee osa 4. International food day

Monikulttuurisessa ympäristössä on niin kiva järkätä erilaisia tapahtumia. Englantilainen L päättikin pitää omassa kämpässään International food dayn, johon kutsuttiin harva ja valikoitu joukko meitä ruuan ystäviä. Joukko itseasiassa pieneni vielä alkuperäisestä, koska edellisen illan Wohntutoreiden järjestämät lukukauden avausbileet vaativat veronsa näistä nuorista untuvikoista, joita suurin osa kanssaopiskelijoistani on. Japanilaista ruokaa emme siis saaneet, mutta italialaista ja englantilaista sen sijaan. Ja olihan mukana myös muuan Brownie in a box.

Päätimme siis MA:n kanssa leipoa suklaakakun (kuinka suomalaista! :P) kekkereihin ja olimmekin jo kaupassa keräämässä kovalla vauhdilla munia, öjyä, kaakaojauhetta ynnä muuta, kunnes havaitsimme hyllyssä valmiin brownietaikinarasian. Tämä ratkaisi asian välittömästi ja työlään taikinan sekoittamisen sijaan sekoitimme vain valmiin jauheseoksen öljyn ja maidon kanssa sekä hutaisimme sekaan pari munaa ja avot! Apua tietysti saimme mitä korkeimmalta taholta. Ja taikinahan luonnollisesti sekoitetaan kattilassa, koska muuta sopivaa astiaa ei ole käytettävissä.

Erityisen kätevää tuossa valmiissa jauheseoksessa oli se, että paistoastia löytyi myös rasian uumenista. Tämä oli sikäli mainiota, että kuten taikinan sekoittamiseen, ei myöskään sen paistamiseen ollut käytettävissä mitään ihmeempiä astioita.

Käden käänteessä meillä oli siis brownie paistumassa uunissa.

Sivumennen sanoen, vaikka en kuollaksenikaan haluaisi asua Lobedassa, tuossa Jenan Pupuhuhdassa, niin ottaisin mielelläni kämpän, jossa olisi uuni ja pakastin. Ja asuisin mielelläni myös yhtä hienossa (lue: vastarakennetussa) talossa kuin L. Asettaa muuten jonkinasteisia rajoituksia ruokavalioon tuo uunin ja pakastimen puutos. Ja ehkäpä juuri siksi multa varisee tukka päästä. Monivitamiinivalmisteet, bring it on!

Brownien paistuttua komeasti seurasi vaativin vaihe. Päätimme koristella kaakun asiaan kuuluvasti ja ostimme purtilollisen koristekirjaimia. Jos muuten paakkelssin leipomisessa ei mennyt kuin se kaikkien tuntema kullin luikaus, niin koristeluun saimme tuherrettua aikaa lähes tunnin. Tästä se ajatus sitten lähti...

Noin tunnin kestäneen kirjaimien valikoinnin, ähertämisen, sorminäppärettymyyden manailun ja hihittelyn jälkeen näytti tältä.

Suomen lippukin siellä komeasti hulmuaa. Ja ei olisi muuten hulmunnut ilman MA:n apua. Hän kansainvälisenä persoonana oli tuonut Virosta mukanaan pieniä Viron lippuja toisin kuin yours truly, joka vanhana metsäläisenä ei ollut tullut moista ajatelleeksikaan. Kaivelimme sitten kuitenkin kiven silmästä valkoista ja sinertävää paperia ja niitä sekä maalarinteippia ja kynsisaksia hyödyntäen onnistuimme luomaan illuusion kansaamme niin ansiokkaasti ilmentävästä kansallissymbolista.

Jäätävän iltailman läpi suunnistimme L:n puhtoiseen, viihtyisään ja siivouskomerolliseen kämppään, jossa meitä odottikin mainio kattaus englantilaista pöperöä, jonka nimen olen autuaasti unohtanut, mutta hyvää se oli.

Muumapappa totesi tähän väliin Heikki Kinnusen äänellä, että Eikussyömään!

Aitoitalialaiseen tapaan italialattaret saapuivat tienoille, kun me olimme jo syöneet, mutta kaivoimme kuitenkin välittömästi aterimet takaisin esiin tyttöjen tuomat pöperöt nähtyämme. Italialainen ragu ja peruna-makkarapaistos, josta en ennättänyt edes ottaa kuvaa ennen kuin se katosi parempiin suihin maittoivat aina ähkyyn asti.

Onneksi jälkiruoka syödään jälkiruokamahaan, koska nyt oli aika käydä browniemme kimppuun. Urheasti pienet brownie-Suomi ja -Viro puolustautuivat veitsen muodossa esiintyvää vihollista (it's probably Russia) vastaan, mutta lopulta joutui Suomi luovuttamaan pienen palan itsestään tuon valtavan vihulaisen edessä.

Ilta päättyi siihen, että kierimme ratikkaan ja kotiin päästyäni totean naapureiden pitävän taas bileitä, mutta tälle kertaa se ei yllättäen haitannutkaan yhtään, vaan nukahdin mahani viereen alta aikayksikön.

Koulua

Puuh, viime päivät ovat olleet melkoista koettelemusta. Koulu on nyt alkanut ja täten myös kurssien valitseminen. Onnekseni yhden saksan kurssin opettaja oli sairastunut, joten kurssin aloitus siirtyi ensi viikkoon. Onnekseni siksi, että koulun aloituksen jännitys on saanut meikäläisen pääparan jälleen villintymään. Joka päivä tällä viikolla on ollut vähintään (!) yksi migreenikohtaus. Toivotaan, että tämä tästä ajan myötä helpottaa. Opintoni eivät nyt ole ihan sellaiset kuin aluksi suunnittelin. Aiemmin kertomani kielitasokokeiden sekamelskan takia päätin, että jätän nuo kielikeskuksen kurssit ihan omaan arvoonsa ja opiskelen saksaa noiden saksa toisena kielenä -kurssien avulla. Näin ollen opintopisteitä paukahtaa kahdesta kurssista plakkariin heti 20. Tällä viikolla alkanut saksan kurssi keskittyy kulttuurien väliseen kohtaamiseen ja Saksan maatietouteen. Kurssilla on todellakin mahdollista kohdata erilaisia kulttuureja, kun paikalla on 15 eri kansallisuutta, minulle eksoottisimmat ehkä Etelä-Korea ja Tadzhikistan (eikä muuten mitään hajua tuosta kirjoitusasusta). Kurssilla tultaneen käsittelemään monipuolisesti arkielämää Saksassa, joulun viettoa sekä muita tapoja ja traditioita. Odotan kurssilta aika paljon, joskin opettaja ei ole itselleni mieleen, vaan sellainen kylmä kuivakas nainen, joka sanoo kaiken sillä tyylillä, että se kuulostaa tylyltä. Paikallinen turkulainen siis.

Toinen saksan kurssi on nimeltään Gegenwartsprache ja omalla vajavaisella käsityskyvylläni kääntäisin tuon ehkä Nykykieleksi. Siellä kaiketi tutustutaan erilaisten medioiden avulla tämän päivän keskustelunaiheisiin ja valmistaudutaan erilaisten teksitien avulla tieteelliseen tekstintuottamiseen. Tuo kurssi vähän hirvittää, sillä näillä puhetaidoilla ei ihan kuuhun mennä aivan arkipäivän puhetilanteissakaan, joten vielä vähemmän sitten tuolla hieman abstraktimmalla tasolla. Mutta yrittänyttä ei laitate ja mitä näitä sanontoja nyt on. Tänään taas pohdiskelin epätoivoissani tuntien aikana, että miten hemmetissä tätä kieltä voisi oppia. Opettaja sanoi tietysti, että tärkeintä on puhua mahdollisimman paljon saksaa. Ööh, helpommin sanottu kuin tehty. Tuntuu niin epätoivoiselta, kun natiivien kanssa on aivan turha yrittää puhua, kun niiden vastauksista/kysymyksistä tai yleensä reaktioista ei saa mitään tolkkua. Vaihtareiden kanssa taas ollaan yleensä sellaisissa tilanteissa, että haluaisi jutella ja siihen ei mun sanavarasto riitä. Pystyn jonkin verran välittämään informaatiota tällä kielitaidollani, mutta juttelu eli sellainen kevyt höpötys on vielä saavuttamattomissa. Ja kuten eräs tyyppi kurssilla sanoikin, nämä saksalaiset eivät ole erityisen innostuneita keskustelamaan tällaisten puolitaidottomien kanssa. Tuntuu lisäksi oudolta se, että itse kun puhuu suomea opettelevien ihmisten kanssa, niin yrittää pitää lauseet yksinkertaisina ja puhuu hitaasti ja selkeästi artikuloiden. Nämä täällä sen sijaan vastaavat kyllä/ei-kysymykseenkin vähintää viidellä lauseella ja tosiaan vaikka pyytäisi heitä puhumaan hitaasti, niin sillä ei ole mitään vaikutusta puheen nopeuteen. Kyllä täällä saa vielä epätoivon hetkiä viettää, ennen kuin mitään oppimista alkaa tapahtua. Välillä en kyllä suoraan sanottuna usko, että tulen tätä kieltä täällä sen enempiä oppimaan.

Josta päästäänkin kätevästi pohdiskelemaan yleensäkin näitä vaihdossa olon tavoitteita. Jos se ei olisi niin surullista ja raivostuttavaa, olisi todella huvittavaa se, että minulle ei itseni suhteen todellakaan mikään riitä. Jos olisin lähtenyt mihin tahansa muuhun maahan, niin olisin ollut ikionnellinen päästyäni englannin puhumista kohtaan tuntemastani kammosta. Mutta täällä se ei tunnu missään, vaan murehdin koko ajan sitä, että olen tullut tänne asti oppimaan puhumaan saksaa ja nyt en opikaan. Tunnen myös koko ajan huonommuutta noihin toisiin, jatkuvasti saksaa puhuviin vaihtareihin verrattuna, tuntuu kuin englantia puhuva olisi ikään kuin kakkosluokan kansalainen näissä vaihtaripiireissä. Onpa muuten mielenkiintoista seurata, kun kirjaan näitä tuntemuksiani nyt, että muuttuuko ääni kellossa missään vaiheessa. Aluksi nimittäin tuntui, että tämä 5 kuukautta on ihan hirveän pitkä aika, mutta nyt kolmen viikon kuluttua voin todeta, että viisi kuukautta on kuitenkin suhteellisen lyhyt aika ihmisen elämässä ja siinä ajassa ei ihan herran huonetta rakenneta. Arpa on nyt kuitenkin heitetty ja jää nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Siis kielen oppimisen osalta.

Kolmas kurssi, jota yritän suoritella on historian luento. Kyseessä on sangen mielenkiintoinen aihepiiri käsiteltäväksi tässä maassa eli kansallissosialismin valtakausi Saksassa ja Euroopassa. Juuri mitäänhän en saksan kielisellä luennolla ymmärrä, mutta ekasta luennosta jäi sellainen mielikuva, että mielenkiintoisia hetkiä on luvassa. Luulen ymmärtäneeni käydystä keskustelusta ainakin joidenin opiskelijoiden mielipiteen, että olisi aika alkaa nähdä tuossa ajassa myös joitakin positiivisia piirteitä, tuolloinhan kuitenkin infrastruktuuri Saksassa kehittyi ja työllisyys parani. Näinhän se on, mutta en silti voi olla ajattelematta, että millä hinnalla. Mielenkiintoista näin ihan luentokäytäntöjen kannalta oli tietysti myös se, että opiskelijat osallistuvat aktiivisesti keskuteluun. Olin suorastaan pöyristynyt, kun tyypit alkaa viittamaan ihan ilman, että luennoitsija on edes kysynyt mitään kommentteja ja sitten nämä jaarittelevat ummet ja lammet kiihkeään sävyyn. :D Suomessahan kukaan ei vapaaehtoisesti avaa suutaan luennoilla ja toisaalta sitä ei kyllä odotetakaan. Mutta jännä kuitenkin näin sivusta seurata. Ja toinen outous oli, että luennon loppuessa luennoitsijalle taputetaan naputtamalla pöytää tai penkkiä tms. Me ulkerot oikein joukolla ihmettelimme tätä tapaa, kun ekojen luentojen jälkeen tapasimme. Kiva tietysti osoittaa suosiotaan varsinkin hyvälle luennoitsijalle. Saa nähdä, saanko ja voinko tuonne luennolle osallistua ja tulenko siitä mitään pisteitä saamaan, koska tosiaan niin paljon asioista menee totaalisesti yli hilseen. Mutta on silti mukavaa olla mukana luennoilla.

Näin on siis opiskelu tällä suunnalla alkanut ja toivottavasti jatkuu nousujohteisesti tästä eteenpäin. Kuvissa on ovia ja ikkunoita, joita toivottavasti olen tämän reissun aloitettuani avannut omassa elämässäni.

Feengrotten (Saalfeld)

Lauantaina suuntasin nokan kohti Saalfeldia. Muumipappa sen sijaan unohtui kieltäytyi matkasta vanhaan sotavammaan vedoten. Aamu oli kylmä ja sumuinen, mutta ehkäpä juuri siksi kaunis.

Saalfeld on pieni kaupunki noin 45 minuutin junamatkan päässä Jenasta. Itse kaupungissa nyt sinäänsä ei ollut nähtävää (vanha tori, kirkko, vanhoja taloja, nää on kaikki niin nähty! :D), mutta suuntana olikin varsinaisesti vanhassa alumiinikaivoksessa sijaitseva tippukiviluolasto Feengrotten. Kyseisiä tippukiviä sanotaan maailman värikkäimmiksi. Oman mielipiteensä voi muodostaa oheisen kuvasarjan avulla.

Muuten viikonlopun olotilat ovat olleet väsyneet ja haluttomat. Liekö tämä nyt sitä kulttuurishokkia? Ensi viikolla alkavat luennot ja mikä jännittävintä, menen huomenna katsastamaan paikallisen opiskelijakuoron. :)