Lumikki

Naama valkoinen kuin lumi, nenä punainen kuin veri ja silmänaluset mustat kuin ebenpuu. Tällainen tallukkalainen versio Lumikista täältä sairasvuoteen ääreltä. Nämä vähäliikuntaiset ja tuoreruuattomat elintavat alkaa vähitellen näkyä paitsi elopainossa myös vastustuskyvyssä. Käynhän mä täällä kerran viikossa joogassa, mutta se ei ehkä yksinään ihan riitä. Jotenkin ei huvita lähteä tuonne ulos sompailemaan ja nyt ei tietenkään voikaan, kun kaikkia paikkoja särkee ja päässä on varastoituneena kiloittain räkää. Nice...

Mutta siis taisteluväsymystä alkaa jo olla. Ärsyttää, kun hyviä kämppiä menee sivu suun, kun niitä ei pääse katsomaan. Lisäksi ärsyttää, että työnhaku on kohtuullisen tehotonta, jos ei halua miljoonan euron puhelinlaskua. Sitten ärsyttää, kun kaiken tämän ärsytyksen keskellä pitäisi vielä väsätä viiden sivun essee tuohon yhteen historian kurssiin. Kurssi sinäänsä oli mielenkiintoinen ja aihekin, mistä meinaan kirjoittaa, mutta se aloittaminen... :P Sietämätöntä.

Onneksi ihana siipoittimeni tulee huomenna ja saan ajatukset vähänksi aikaa taas muualle kaikesta ärsytyksestä. Joskin olisihan se nyt ollut ihan kiva olla terveenä, kun toinen tulee käymään. Mutta aina ei voi voittaa. Mainitsinko muuten, että myös mahani on sekaisin? No nyt mainitsin ja tokihan meillä on taas toinen vessa rikki. Jumalan kiitos on kuitenkin tuo toinen, jossa rampata.

Ärsytystä tasapainottamaan nuo kuvat, joissa kuvaillaan elämän pieniä iloja. Mulla on kirja nimeltään 10 000 syytä olla onnellinen, jota tykkään aina välillä lukea, koska siitä muistaa taas monia asioita, jotka on elämässä kivoja. Nämä kuvat siis nettisivuilta, jotka jatkaa tuota samaa tarinaa. Näitähän sitä pitäisi aina muistaa. Mutta nyt haen vielä yhden lasillisen vettä, johon sekoitan c-vitamiiniporetabletin. Ihmeen tehottomia vitamiineja myyvät täällä. Luulisi nyt 300 mg vahvempaa kamaa löytyvän...

Muumipappa seikkailee osa 9: Nürnbergin joulumarkkinat

Häthätää Salzburgin joulumarkkinoilta selvittyään Muumipappa ahtautuu 50 muun Erasmus-eläjän kanssa paikallisjunaan ja sompailee tuohon joulumarkkinoiden kehtoon, Nürnbergiin. Kyseisen kaupungin Christkindlesmarkt on Sakemannilan tunnetuin ja Muumipappa ei voi sanoa muuta kuin että miksi ihmeessä. No, tunnelmaan tietysti saattoi vaikuttaa harmaa ja tuulinen sää, mutta kyllä minusta ja Papasta kuitenkin Erfurtin joulumarkkinat olivat hienommat ja hienommassa miljöössä. Mutta hauskaahan se on aina tungeksia kapeilla kujilla kojujen välissä ja ihmetellä saksalaisia käsitöitä.

Könysimme siis tsekkiläis-virolais-brasialaisessa seurueessa kohti joulumarkkinoita. Valitettavasti porukassa oli vain yksi linssilude, Muumilaakson Pappa.

Ensimmäinen joulupukki oli jo taintunut liian hehkuviinin ansiosta muuannen kojun katolle.

Pelottava patsas ja yhtä pelottava, öh... Joulunenkeli?

Ja säähän oli mitä jouluisin. :D

Tungostakin oli jonkin verran, mutta Pappa bongasi kuitenkin kaltaisiaan satuhahmoja tuollaisista pylväistä. Joulupukki nyt etunenässä ja sitten jotain vähemmän tunnettuja satumaailman edustajia.

Pappa pääsi myös kokeilemaan joulumarkkinaherkkuja, kuvassa saslikkia.

Paluumatkalla jonkinalainen joulupukkien SWAT-tiimi piiritti tavarataloa.

Luultavasti Erasmus-vaihtareita varten oli järjestetty myös suora linja Doku-Zentrumiin...

Tosiasiassahan minä olisin rynnännyt tuonne Doku-Zentrumiin niiltä sijoiltani, jos olisin ehtinyt. Kyseessä on siis natsipuolueen taivalta dokumentoiva museo, jonka läheisyydessä on myös kentät, joilla pidettiin niitä videoituja "puhetilaisuuksia". Tuonne siis heti seuraavalla Saksan turneella uudestaan.

Doku-Zentrumin näimme toki ulkoapäin todella oivallisella hehkuviiniraitiovaunukiertoajelulla. Mainio sana. Kolistelimme siis vanhalla, koristellulla ratikalla ympäri kaupungin ja mainio setä kertoili historiaa ja vähän tätäkin päivää.

Hmm, hehkuviiniä ja saksalainen "pipari". Tokihan tuon mukillisen juotuani naamani helotti kuin kylpymiehen tiedätte-kyllä-mikä ja herätin ansaittua huomiota ("Montako kuppia sä oikein joit?"). Joo, punaviini, viholliseni.

Sellaista siis Nürnbergissä. Huvittavaa, että alkuun ajattelin reissaavani kovastikin Saksan ulkopuolelle. Miten ihmeessä, kun tämä maa on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia kaupunkeja. Ja päivän kestävillä reissuilla jää aina niin paljon näkemättä. Kyllä tännekin jonakin päivänä palataan. :)

Ukset... Nukset... Lamaannukset...

Öhhöh... Josko tämä taas tästä. Alkuvuosi on mulle aina ihan hirveän vaikeaa aikaa. Kaikki pitää aloittaa ikään kuin uudelleen, sää on karmea (täällä on onneksi vähän valoisampaa kuin Suomessa ja lämmintäkin melkein 10 astetta, mutta jos sataa vettä, niin eipä se paljon piristä), syksyn rasituksista ei ole yleensä ehtinyt toipua (tällä kertaa ehkä vähän paremmin kuin yleensä, kun oli kuitenkin tuo 10 päivän loma) ja nyt on vielä ekstra-stressiä asunnon ja töiden löytämisestä. Lisäksi nyt on edessä kaikki syksyllä skipatut kouluhommat. :D No, ihan totta puhuakseni, niin niitä kouluhommia ei nyt mitenkään ylitsepääsemättömästi ole. Yhteen saksan kurssiin kolme noin sivun mittaista (käsinkirjoitettuna) kirjoitelmaa ja toiseen kurssiin joku esitelmä, josta ei kyllä ole vielä ollut mitään puhetta. Ja sitten on molempiin kursseihin tentit. Hissan kurssit menevät miten menevät, toisesta en varmastikaan pääse läpi, koska olen lintsannut luennoilta ja niillä, joilla olen ollut, niin en ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä. Ja tonien historian kurssihan on ensi viikonloppuna, joten siitä en vielä tiedä, mitä se vaatii. Luultavasti jonkinlaisen kotitehtävän, mutta kurssihan on englanniksi, joten en jaksa stressata. Tai siis toki jaksan, mutta on tässä nyt näitä muita stressaavampia juttuja etusijalla.

Niin kuin vaikkapa tuo työnhaku. Siis ihan oikeasti, miten se voi olla mulle niin vaikeaa?!! Tai siis kyllähän minä tiedän, että miksi. Siihen sisältyy kaikki pelkäämäni asiat: puhelimella soittaminen, itsensä kaupittelu ja erittäin suuret mahdollisuudet torjuntaan. En tiedä, miten te muut ihmiset reagoitte moisiin asioihin, mutta minä reagoin niin, että aamuna, jolloin olin päättänyt soitella mahdollisia työpaikkoja läpi oli mun pulssi heti herätessä 120. :P Ja itse soittamisen aikaan varmaan 160. Enkä edes soittanut kuin neljä puhelua. Asiaa ei luultavasti juurikaan helpota, että olen täysin vakuuttunut, että en tule mitään töitä saamaan. En ole saanut ennenkään, joten miten yhtäkkiä nyt. Monille varmaan suurin pelko valmistumisen jälkeen on, ettei saa mitään oman alan töitä. No, been there, done that. Ja voin kertoa, että se on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitella. Erityisesti itsetunnolle, jokahan toki on aina ollut meikäläisen vahvuus. :P

Tämä kiva stressi onkin saanut minut nyt jonkinlaisen lamaannuksen valtaan. Viime viikko meni ihan sumussa ja lopulta olen kaksi edellistä päivää viettänyt vain velttoilemalla kotona kuunnellen rentouttavia luonnonääniä ja välillä vähän Apulannan räimettä Youtubesta. Tekemättä siis mitään, mikä voisi vähentää stressiä. Muttta tänään sitten huomasin, että tuo kahden päivän velttoilu on ollut avuksi. Herätessäni tänään oli olo jo vähän vähemmän lamaantunut ja tein välittömästi suurimman osan huomisen kotitehtävistä ja yhden saksan kirjoitelman. Mietin aina välillä, että miksi en vain voisi yhtäkkiä alkaa esittämään sellaista ihmistä, jona muut minut näkee. Että vaikka olisin pelosta paskajäykkänä, niin esittäisin olevani tosi cool ja itsevarma. Silleenhän se töissäkin välillä toimi, kun piti tehdä jotain ärsyttävää, niin sitä ei tehnyt Tallukka, joka pelkää kaikkea, vaan työntekijä, joka tekee mitä täytyy. Ehkäpä sitä pitäisi kokeilla seuraavaksi, kun ei nyt mikään muukaan ole oikein toiminut.

Muumipappa seikkailee osa 8: Salzburg

Muumipappa seuralaisineen oli odottanut kuin kuuta nousevaa muuannen very important personin saapumista Saksanmaalle ja erityisesti suomalaisseurassa tehtyä matkaa Itävallan puolelle. Matkaa taitettiin jälleen aamusella junalla ja kuuden tunnin köryyttelyn jälkeen saavuttiinkin Salzburgiin.

Jännittävän bussiarvonnan ja muille turisteille tienneuvomisten jälkeen löysimme viimein hotellimme, joka olikin oikein kotoinen IKEA-kalusteineen. :) Muumipappa arvosti myös seiniltä löytyvää porokarjaa.

Koska aikaa paikan päällä oli vain pari päivää, ei hotelliin voinut jäädä lepäämään, vaan oli syöksyttävä suoraan kohteeseen. Ilma oli tuolla vuorien kupeessa noin miljoona astetta kylmempi kuin rakkahassa Jenassa, joten Pappa-riepukin joutui nöyrtymään turkishaalarin uumeniin, bongaa siis kuvasta nolostunut Muumi.

Matkailimme jälleen bussissa, jossa Pappakin katseli maisemia.

Illan ohjelmassa oli kaupungilla haahuilua ja tietysti joulumarkkinoilla pyörimistä. Kuvasaldo seuraava.

Jo näiden muutamien hetkien käppäilyn aikana tuntui, että kylmyys menee paitsi luihin myös ytimiin ja jäätymiskuolema oli uhkaavan lähellä. Niinpä suuntasimme ensimmäiseen löytämäämme kuppilaan, joka sattui olemaan varmaankin peri-itävaltalainen eli hienohko kahvila, jossa tarjoilijoilla oli puku päällä ja valkoiset esiliinat ja katossa kristallikruunut. Voin kertoa, että Saksan sympaattisiin ja rähjäisiin kuppiloihin tottuneelta oli mennä melkein viisi euroa maksanut kaakao väärään kurkkuun. Pappa sen sijaan oli suruton kurmittuaan kitaansa itseään isomman kannullisen glühweinia.

Kahvilasta ulos pääseminen olikin sitten kinkkisempi juttu, kun tarjoilijat ylenkatsoivat merkitsevää kulmakarvojen kohotteluani kelpo tovin. Lopulta pääsimme kuitenkin ulos ja aloimme lähes saman tien miettiä ruokapaikkaa. Tämähän on meidän reissujen akilleen kantapää... Niin huvittavaa kuin se onkin, emme ikinä pysty päättämään ruokapaikkaa ilman vähintäänkin puolen tunnin kävelyä eessuntaassun ja tilannetta kärjistää aina, jos allekirjoittanut on kovin nälkäinen, koska silloin päätösten teko on täysin mahdotonta. Niinpä nytkin talsimme ympäriinsä ja tilannetta ei ollenkaan helpottanut se, että oli perjantai ja paras illallisaika. Lopulta menetin malttini ja Muumipapan kauhistuneista vastalauseista huolimatta ilmoitin, että nyt lähdetään hotellille syömättä. Onni onnettomuudessa, hotellimme lähellä oli kelpo kreikkalainen ravintola, johon kävelimme epäröimättä sisään. Joskus näinkin. Ruoka oli hyvää ja kallista ynnä henkilökunnan huumorintaju kohtuullisen omalaatuinen. Mutta maha tuli täyteen ja valkosipulin löyhkä oli aikamoinen.

Seuraavana aamuna, tai noh, aamupäivällä otimme suunnaksi erään eilisellä epätoivokierroksella vastaan tulleen ravintelin, joka tarjosi aamupalaa. Aamupala on päivän tärkein ja paras ateria, sanoo Muumipappa ja mitäpä muutakaan voi moisen aamiaslautasen edessä ajatella.

Olimme jo etukäteen päättäneet, että ainoa nähtävyys, johon panostamme on Hohensalzburgin linna, jonne otimmekin suuntiman ensimmäiseksi. Matkalla toki kuvasimme jokea ja mitä näitä nyt on. :D

Muumipappa vaatii saada lisätä, että ylläolevassa kuvassa näkyvällä läikällä ei ole mitään tekemistä Papan tai edellisenä iltana juodun hehkuviinitonkan kanssa, vaan asialle on luonnollisempi selitys.

Tuonne ylös vain reippaasti.

No jos kuitenkin otetaan tuo sikakallis funikulaari eli jokaisen korkeanpaikankammoisen lempiliikenneväline heti lasipohjaisen hissin jälkeen. Seuruenn urospuolisia jäseniä ei pelottanut. Voisinpa sanoa samaa itsesätni...

Ensimmäisenä linnassa syöksyttiin tarkastamaan näkymät. Olivat ihan kelvolliset. :)

Toisella puolen näkyi jo vähän jotain kumpujakin.

Yksityiskohtia linnasta.

Sitten ei muuta kuin alas ja katsastamaan kaupungin suurta poikaa, joka löytyikin kotoisasta luistelukaukalon reunalta.

Samassa yhteydessä voitaneen esitellä myös muut tavatut olennot.

Piparipoika

Ja Uuh! Lion!

Oijoijoi, hyvä Simpsons-vitsi se vaan paranee vanhetessaan. :D Mutta koska maarumme alkoivat jo vaatia apetta siirryimme pienen etsiskelyn jälkeen ansaituille kakkukahveille. On muuten velhossa paikassa tuo kaupungin reuna.

Kahvit siis juotiin tuon kaupungin herra Isoherran mukaan nimetyssä puodissa.

Hmm, sweet cake...

Illemmalla tuli vielä haahuiltua kaupungilla ja taas ympäriinsä säntäilyn jälkeen syötyä, muun muassa mainiota keisarin hölynpölyä.

Huippukuvaaja M onnistui nappaamaan henkeäsalpaavan kuvan öisestä kaupungista.

Jos tämä postaus olisi ilmestynyt suunnitellusti ennen joulua, olisi Muumipappa toivottanut seuraavan kuvan myötä hyvää joulua, mutta nyt tyydytään toivottelemaan hyvää loppiaista. :)

Ja samalla sitten heipat myös Salzburgille.

Uusi vuosi, uusi kone

Hilipatihippanhei!

Täällä taas! Monessa mielessä. :) Olen siis kotiutunut joululomalta Suomesta takaisin tänne Jenaseen ja vieläpä uudenkarhean halpis-tietokoneen kera. Suomessa vein koneeni välittömästi 26 tunnin matkustamisen jälkeen liikkeeseen, jossa setä sanoi heti virtanappia painettuaan, että Das Computer ist kaput! Tai siis minä sanoin, että voidaanko kansanomaisesti sanoa, että kone on paskana ja tähän setämies toteamaan "Kyllä". No, eihän siinä, kone takaisin reppuun ja jatkamaan matkailua ennen varsinaista kotiutumista vielä kahdeksan tunnin ajaksi. Välipäivinä kaiken muun hössötyksen keskellä kävin sitten ostamassa toiseksi halvimman kannettavan, minkä onnistuin (Gigantista) bongaamaan. Olen jollain salaisella tavalla erityisen mielistynyt, että koneeni on merkkiä Compaq Persario (joojoo, se ehkä kirjoitetaan Presario, mutta lausutaan aina Persario). Niinpä voinkin nyt jatkaa bloggailua kuin tyhjää vain. Jonossa olisikin odottamassa postaus jos toinenkin, enää tarvisi vain lajitella nuo kuvat ja kirjoittaa ne postaukset... :P

Pitemmittä puheitta pieni makupala Berliiniin uudesta vuodesta ja takaisin sorvin ääreen!