Muumipappa seikkailee osa 5. Dresden state of mind

Jopa kaksi viikkoa tiiviisti Jenassa pysynyt Muumipappa odotti into piukeana lauantain reissua Dresdeniin. Junaliput oli ostettu jo viikkoa ennakkoon ja matkaseurana olivat tsekkiläiset L ja A. Edes neljältä aamuyöllä tapahtunut herätys ei Papan intoa vähentänyt, vaan reippaana ja sirkeänä suuntasimme yksissä tuumin rautatieasemalle nuorisopopulaation vasta raahautuessa kotiin perjantai-illan biletyksestä ryytyneinä. Saksalaisen junamatkustuksen konkarina Pappa ei vähästä häkähdä, vaan observoi tyynesti jälleen uutta junatyyppiä, jossa omalaatuiset looshit ja sekalaisesti asetellut penkit loivat tunnelmaa.

Dresdeniin saavuimme jo ennen kuin aurinko edes osittain kykeni pilkistämään hernerokkasumun keskeltä.

Sumun hälvenemistä odoteltiin McCafessa, mutta koska odottavan aika on pitkä, päätimme joka tapauksessa lähteä hortoilemaan sumuun. Sumusta putkahtikin piakkoin vastaan Kreuzkirche. Tarpeettoman korkeita pytinkejä, totesi Muumipappa, tuo Muumilaakson korkeimman talon vinttikamarissa mieluusti viihtyvä vintiö.

Junamatkailu ja sumussa harhailu lisäävät ruokahalua, joten siirryimme muuanteen ostoskeskukseen nauttimaan retkiaamiaista.

Kesken kaiken muumipappa törmäsi vanhoihin tuttaviinsa perhe Ampelmanniin. Monikulttuurisessa Saksassa nämä veikot eivät herätä värillään enää kenenkään muun kuin metsäläissuomalaisen huomion. Vai johtuisiko huomio muodosta? Mene ja tiedä...

Seuraavaksi vastaan pölähti toinen kirkko, joka ei ehkä hirveästi esittelyjä kaipaa, mutta esittelenpä silti.

Frauenkirche ennen ja nyt

(Kuva otettu postikortista)

Tämä luterilainen kirkko siis romahti Dresdenin pommituksissa 13.-14.2.1945 ja makasi raunioina 45 vuotta, kunnes Saksojen yhdistyttyä aloitettiin valtaisa lahjoitustenkeräys ja uudisrakennushanke. Uusvanha kirkko rakennettiin vanhoilla piirrustuksilla ja mahdollisimman paljon alkuperäistä materiaalia käyttäen. Frauenkirche avattiin yleisölle tasan kuusi vuotta sitten. Osittain mustuneet kivet muistuttavat helvetistä, joka laskeutui maan päälle Dresdenissä 66 vuotta sitten.

Yleensäkin Dresdenissä oli jopa Muumipapan kaltaisen rauhaisan eläjän mahdoton pyyhkiä mielestä kaupungin hirvittävää kohtaloa toisessa maailmansodassa (dääm, rikoin jälleen tärkeintä sääntö: Don't mention the war). Lähes kaikissa vanhoissa rakennuksissa näkyi merkkejä tulimyrskystä ja lukuisat suihkulähteet muistuttivat historianopiskelijariepua niistä palovammoihinsa apua hakeneista ihmisistä. Käynti moisissa kohteissa nostattaa entistä enemmän halua levittää tietoa historiasta yhä uusille sukupolville, jotta kukaan ei pystyisi unohtamaan, mihin ihminen kykenee. Sitä ei kukaan saisi koskaan unohtaa. Muistaminen on ainoa keino estää pahuutta toistumasta

Frauenkircheltä matka jatkui kelpo mosaiikkitaiteen ohitse katoliseen kirkkoon, jossa sattui juuri sopivasti olemaan urkumusiikkia, jota kuunnella hermoja lepuuttaakseen. Kirkosta poistuimme Zwingeriin, jossa Saksin kuninkaan tukemien taiteilijoiden ja arkkitehtien kädenjälki oli kaikessa mahtipontisessa loistossaan. Yleisesit ottaen kaikki on Dresdenissä valtavaa. Rakennukset järkelämäisiä, aukiot neuvostotyyliin sopivia hävittäjien laskeutumiseen ja kadut yhtä leveitä kuin keskiverto moottoritie Suomessa.

Zwinger

On pytinkejä, on komioita.

Talojen keskeltä siirryimme Elben rannoille. Tässä vaiheessa sääkin oli jo muuttunut sumuisesta taivaalliseksi.

Rantavaeltelun jälkeen farmasistityttöjen toiveesta lähdimme Hygieniamuseoon, joka nimestään huolimatta keskittyy desinfioinnin sijaan ihmiskehon ihmeellisyyksiin. Museossa ei saanut kuvata, mikä olikin hyvä asia, sillä haluaisin mitä suurimmassa määrin pyyhkiä mielestäni kuvat vahanukeista, joilla oli jos jonkin sortin ihosairautta ja erilaisia vammoja, jak! Mutta museossa oli myös todella mielenkiintoista tietoa ja paljon interaktiivista toimintaa, kuten tasapoinoilutestejä ja silmälaseja, jotka kääntävät maailman ylösalaisin. Todella mielenkiintoinen paikka, mutta siellä pitäisi viettää hyvin levänneenä kokonainen päivä, että jaksaisi perehtyä kaikkeen. Suosittelen kuitenkin suuresti myös lapsille ja lapsenmielisille! :)

Matkalla museoon saimme myös Muumeroisen kanssa ensi kosketuksen saksalaiseen jalkapalloelämään. Astuimme juuri erään rakennuksen nurkan takaa piha-alueelle, kun jostakin alkoi kuulua aivan hillitön ihmisäänten myrsky. Samantyyppinen kuin Taru sormusten herrasta -leffatrilogian toisessa osassa, kun Saruman puhuu tornista joukoilleen. Tai samanlainen kuin Hitlerin puhuessa ja kansan hurratessa (ai niin! Don't mention the war). Kuulosti todella kammottavalta, mutta sitten tajusimme, että lähellä oli jalkapallostadion ja siellä oli ilmeisesti jonkinlaista pelintynkää meneillään. :D

Museon jälkeen harhailimme hetken uuden kaupungin puolella ja sammutimme nälkämme aina mainioilla ja edullisilla (falafel)dönereillä. Veri veti kuitenkin takaisin Elbelle ja ihailemaan kaupungin uskomatonta siluettia vielä iltavalossa.

Samassa saimme myöskin oivan idean kiivetä katsomaan kaupunkia lintuperspektiivistä Frauenkirchen tornista. Kipuamisen, vapinan ja hirvityksen jälkeen näkymät olivat palkitsevat. Meikäläinen omaa siis jonkinasteisen korkeanpaikankammon, mutta en anna sen estää korkeisiin paikkoihin menemistä. Se on aina sen pelon arvoista, Ja niin oli nytkin. Muumipappa sen sijaan ei pelkää mitään, vaan seisoi urheana kuin sotilas, vaikka joutui poseeraamaan kymmenien metrien pudotus allaan. Hyvä, että porukassa on joku, jonka päätä ei palele. Lieneekö silinterihatulla tekemistä asian kanssa?

Tuskan ja kiipeämisen aiheuttamassa hiessä kylpien, oli aika heittää viimeinen katse Frauenkircheen ja suunnata takaisiin rautateiasemalle. Jalat olivat tohjona päivän kävelemisestä, mutta Dresden oli kuitenkin koskettanut sielua pohjamutia myöten. Tänne on joskus palattava jonkun sellaisen kanssa, jolle voin kertoa kaikista niistä pakahduttavista tunteista, joita kaupunki herätti ilman Kiinan muurin helposti varjoonsa jättävää kielimuuria.