Pelko

Syksy alkaa synkentyä ja mieliala on myös sen mukainen, että voinee tarkastella hieman vakavasävyisempiäkin aiheita. Itsehän olen melkoinen melankoolikko ja pohdiskelija, joten miksipä sitä täälläkään peittelemään.

Pelko. Siinäpä sana, jolla on minulle tarpeettoman paljon merkitystä.Olen varmaan yleisen mittapuun mukaan ollut varsin pelokas lapsi. Pelokas, mutta helvetin oikeudentuntoinen. Kouluaikana tästä oli aina varsin "hilpeitä" seurauksia, kun en voinut pitää turpaani kiinni opettajien epäoikeudenmukaisen toiminnan suhteen. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin niin kauan kuin asuin kotona. Muistan kyllä kavereiden vähän ihmetelleen, kun en koskaan ostanut esim. grilliltä mitään (pelkäsin hirveästä ahdistavaa tilannetta luukulla), mutta muuten osallistuin kaiken maailman rientoihin ja mm. toimin oppilaskunnan puheenjohtajana ja olin yleensä ottaen aina se, jota pyydettiin edustamaan ja puhumaan erilaisiin tilanteisiin. Ja aina myös menin.

Kyvyttömyyteni ja pelkoni iskeytyi vasten kasvojani ensimmäisen kerran, kun piti päättää opiskelupaikasta. Pääsin sekä yliopistoon että ammattikorkeaan, toiseen lukemaan sosiologiaa ja toiseen opiskelemaan laulua. Yliopisto oli tutussa paikassa ja amk kaukana vieraassa kaupungissa. Muistan täysin selvästi, että olisin halunnut lähteä tuohon vieraaseen kaupunkiin, mutta en uskaltanut. En kerta kaikkiaan uskaltanut. Järkeilin hyvät perustelut, miksi jäisin lähes kotikulmille ja melkein itsekin uskoin omaa vakuutteluani. Pelon takia jäin ja se kostautui. Sen jälkeen elämäni olikin lähes kymmenen vuotta pelkkää jatkuvaa pelkoa. Alkuun omassa kodissa asuessani en uskaltanut käydä kaupassa, vaan elin kaapista löytyvällä makaroonilla ja yliopiston ruokalan eväillä, aina kun siis sinne uskaltauduin. Luulen, että tämä kokemus jotenkin perustavalla tavalla teki minulle selväksi sen tosiasian, jota olin kantanut sisälläni pienestä pitäen. Minä en selviä. Minä en selviä siitä, mikä toisille ei tuota mitään ongelmaa.

Pelko. Mitä se on? Luen aina mielenkiinnolla ja jonkinlaisen huvittuneen raivon vallassa kirjoituksia (lehtijuttuja, kirjoja, keskustelupalstoja) sosiaalisista peloista ja niiden voittamisesta. "Kuvittele, millaiset hassut alusvaatteet muilla ihmisillä on." "Mene rohkeasti uusiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen." " Ajattele, että menet tilanteeseen ja mokaat oikein kunnolla, ihan tarkoituksella." Mitä helvettiä? Jos pelko oikeasti poistuu tuollaisilla konsteilla niin se ei, herran nimessä, ole oikeaa pelkoa. Pelko on sitä, että koko ruumis jäätyy patsaaksi, päästä häipyy joka ainoa ajatus ja kuolema on ainoa asia, joka voi tuoda pelastuksen. Epäilisin, että minulle pelottaviin tilanteisiin meneminen olisi sama asia kuin jos kipua pelkäävän ihmisen käskettäisiin iskeä puukko mahaansa. Kuinka todennäköistä on, että tuo ihminen todella iskisi puukon mahaansa? Tai kuinka todennäköistä on, että hän selviäisi tuosta teostaan hengissä? Niinpä. En minä nyt tietenkään usko, että konkreettisesti kuolisin pelottaviin tilanteisiin, mutta henkisesti pelottavissa tilanteissa voi saada sellaisia vammoja, joiden paraneminen vie parhaassakin tapauksessa vuosia.

Minulle kaikista kauheimpia pelkoja ovat puhelimessa puhuminen ja puhuminen jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Puhelimessa puhuminen on viimeisen viidentoista vuoden aikana helpottunut jopa niin paljon, että nykyään saatan noin kolmen viikon miettimisen ja vetkuttelun jälkeen saada varattua itselleni ajan esim. hierojalta. Ja missään tapauksessa en käytä puhelinta, jos vain jokin muu keino on käytettävissä. Ja minä sentään soitan puhelimella lukuisia kertoja päivässä työssäni. Ja jo nyt tosiaan viiden vuoden työssäolon jälkeen saatan pystyä soittamaan jonkun ei niin välttämättömän puhelun. Hurraa! Älkää välittäkö sarkastisesta äänensävystäni. Ja mitä tulee siihen kielillä puhumiseen, niin voitte uskoa, että olen yrittänyt tuota "mene rohkeasti pelottaviin tilanteisiin" -ohjetta ja jopa omastakin mielestäni melko urheasti. Mutta sen sijaan, että olisin saanut jonkinlaisen kokemuksen siitä, että selviän muistakin tilanteista kuin ruuan tilaamisesta ravintolassa, olenkin vain saanut kokemuksia, että a) minua ei ymmärretä b) vastapuoli kokee jännittyneisyyteni niin kiusallisena, ettei halua enää keskustella c) jäädyn täysin, enkä pysty sanomaan mitään. Eli toisin sanoen, tilanne lienee sama kuin jos korkeanpaikankammoinen vietäisiin esim. Näsinneulaan ja työnnettäisiin sieltä sitten alas. Rohkaisee varmasti kovasti seuraavaa kertaa ajatellen.

Tästä kaikesta lienee pääteltävissä, että en ole löytänyt oikein toimivaa ratkaisua pelkoihini. Minulla on toki myös liuta pienempiä pelkoja tai oikeastaan sanoisin niitä jännityksiksi, joihin nuo yllä mainitut rohkaisut ja mielikuvat auttavat ihan mukavasti, mutta en kerta kaikkiaan pysty käsittämään, mitä varten fobiaksi sanottaisiin jotakin sellaista, johon muutama mukava mielikuva auttaa samantien. Tai jos se on fobia, niin miksi ihmeeksi sitten kutsun tätä omaa tunnettani? Ja mikä ihme siihen voisi auttaa? Minä en sitä tiedä.

Pelkoa ja inhoa Tallukkalassa

Ääh, miksi syksyn pitää olla tällainen harmaa ja ankia? Arvostaisin enemmän aurinkoista ja ruskan väreissä hehkuvaa syksyä kuin sateista ja synkeetä.

Viimeisen kymmenen päivän aikana tunnelmat ovat menneet laidasta laitaan. Välillä olen meinannut ahdistua hengiltä ja välillä tuntuu huikasevasti, että kaikki sujuu. Tilanne on nyt faktapuolisesti tasoittunut, kun selvisi minullekin viimein ja yksiselitteisesti, että filosofian maisterin tutkintoon mun tarvii tehdä halutessani vain historian opintoja, koska aloitan siis maisteriopinnoista heti, kun saan aineopinnot tehtyä eli tämän vuoden jälkeen. Ja samalla selvisi, että opettajaopintoihin pääsy on meikäläiselle ihan hemmetin vaikeaa. Tai siis ei pääsy kai ole sen vaikeampaa kuin muillekaan, mutta tuon rahakysymyksen takia opintojen ajoittaminen tuntuu tällä hetkellä ylivoimaiselta. Pedagogisiin opintoihin kun voi hakea vasta, kun aineopinnot ja kasvatustieteen peruskurssit on tehty, joten mulla mahdollinen aloitus venyisi siis syksylle 2012 ja ensi lukuvuonna pitäisi siis hommailla jotain muuta. Ja kysymyshän on, että millä rahalla?

Nyt siis rassaan aivojani epätoivoisilla suunnitelmilla, että mitä, missä ja milloin. Ja jos en edes yritä nyt niihin pedagogisiin, niin koska sitten. Ja missäköhän välissä ajattelin väsätä graduni (tämähän toki on äärimmäisen ajankohtaista, kun pro seminaarin aihekaan ei ole valmiina, työstä itsestään tietenkään puhumattakaan...)? Hitto. Kun viimein tietää, mitä haluaa, niin siihen ei ole aikaa eikä rahaa! Saateri! Tietysti voisin skipata koko opettajahomman ja tehdä opintoja museologiasta ja valmistua säädyllisessä kahdessa vuodessa, mutta kun ei halua! Ja kun meinaan sinne vaihtoonkin lähteä...

Sehän tässä vasta rassaakin. Päätin hakiessani opiskelemaan, että jos pääsen niin vaihtoon on lähdettävä, koska muuten en ikinä saa rauhaa. Olen kuitenkin aina ajatellut itsestäni, että olen se, joka lähtee vaihtoon ja vaikka ajatus on hautautunut aikojen saatossa pelkoon ja epävarmuuteen, niin nyt haluan kuitenkin edes yrittää. Vaikka koko asia tuntuu kyllä edelleenkin aivan kammottavalta. Niin pieni ihminen sitä kuitenkin vielä on.

Vintagee vai retroo?

Hipihipi! Kaksi opiskelupäivää takana ja plakkarissa 25 opintopistettä. Repikää siitä! :D Eli olimme amanuenssin kanssa samaa mieltä siitä, että onhan se nyt järjetöntä tehdä samat opinnot kahteen kertaan, joten sain aiemmat historian perusopintoni hyväksiluettua. Todellinen helpotus, joka vaihtui tietysti lievään paniikkiin, kun samainen amanuenssi kehotti ilmottautumaan samoin tein tutkielmakollokvioon (tunnetaan muutamissa (kymmenissä) muissa aineissa pro seminaarina). Ja äkillisessä itsevarmuuden puuskassa näin myös tein. Alan sitten heti viiden vuoden historianopiskelutauon jälkeen tekemään tulevaa kandin työtäni. :D Jos en olisi niin helpottunut noista korvaavuuksista, alkaisin varmaan itkeä kauhusta. No, ei sentään, kyllähän minä sosiologian gradun väsänneenä yhden historian seminaarityön teen. Huomatkaa, mikä itsevarmuus! Uusi uljas Tallukka!

Illalla oli fuksien illanvietto (sehän se olisikin, kun illalla olisikin esim. aamupäivänvietto...) tuossa Sohvilla. Siinä sitä jotenkin tajuaa oman ikänsä, kun sanoo ääneen, että "Kun minä aloitin opiskelut silloin kymmenen vuotta sitten...". :D Miten erilainen ihminen sitä olikaan silloin. Vaikka välillä tiedän olevani hyvin rasittava räpätäti, niin kyllä tänäänkin olen niin onnellinen, että olen se puhelias ja avoin Talliainen, joka oikeasti olen. On kummallisesti helpottavampaa olla oma itsensä ja höpöttää ja huitoa ynnä mellastaa kuin istua hiljaa nurkassa kuuntelemassa muiden puheita. Ihmiselle, joka on luontaisesti yleensä huomion keskipisteenä, on näemmä traumaattisempaa olla luontonsa vastaisesti hiljaa kuin esim. se, että joku kyllästyy mun melskaamiseen ja vaikka sanookin siitä. Miksi kukaan ei kertonut, että omana itsenä oleminen on näin mukavaa? ;)

Illan tuoksinassa huomasin myös olevani kolmatta kertaa uutena opiskelijana, vaikka siis en ole uusi ihmisenä enkä myöskään opiskelijana. Mitä ihmettä! Olenko minä siis uusvanha eli retroa vai ihan vaan vanha eli vintagea? Samapa se, nykypäivänä ovat haluttua kamaa molemmat. :)

Päivä 0

Jaiks! Nyt se on sitten totta. Opiskelu on alkanut ja samalla kätevästi myös kaikki epäilykset, pelot ja paniikki. Greit... No ei maar, epäselviä asioita vaan on heti alkuun niin paljon, että ei tämmöinen hätähäinen meinaa jaksaa odottaa niiden selviämistä.

Yllättäen olin fuksiporukan vanhin. :D Muut olivat 18-23-vuotiaita ja poikia oli yllättävän paljon verrattuna vaikkapa muinoin Rovaniemellä sosiologian aloittaneisiin kahteen mieshenkilöön. Tuntui varsin hullunkuriselta tepastella paikasta A paikkaan B isossa laumassa paikoissa, jotka kuitenkin ainakin pääosin tunnen. Onhan tämä nyt kuitenkin aika suuri helpotus, että tuntee paikat ja muutenkin meiningin edes jossain määrin, vaikka tietysti tällaiselle dinosaurukselle on myös monia uusia asioita, kuten tuo Korppi, jota käytettiin mun aikana aika minimaalisesti. Mutta eipä sen käyttö mitään ydinfysiikkaa liene, joten ehkäpä siitäkin selviää.

Eniten kauhistuttaa taloudellinen selviäminen. Huomenna menen kyselemään mun hissan perusopintojen perään, koska jos en saa niitä korvattua, niin joutunen tekemään pitkän ja hitaan harakirin, kun kuolen nälkään ja palellun ulos, kun en voi käydä töissä, enkä saa tukea ja menetän asunnon ja toimeentulon. Ei totisesti kannata valita väärin ensimmäisellä opiskelukerralla. Eikä ainakaan olla niin torspo, että suorittaa nuo väärin valitut opinnot vielä loppuun opintotuettuna. Onhan toki aina mahdollisuus, että lopettaisin nykyisessä työpaikassani ja hakisin jotain muuta hommaa, mutta luvalla sanoen niin monta muutosta yhteen syssyyn kyllä hieman mietityttää. Ei tässä nyt kuitenkin niin pärjääviä vielä olla.

Epävarmuus ei totisesti ole meikäläisen vahvimpia puolia. Tai siis epävarmuuden sietäminen. Täytyy vain koettaa rohkaista itseään, että eipä sitä yrittämättä mitään saa. Niin paljon on kuitenkin pienellä panostuksella muuttunut, että ehkäpä tämäkin vielä iloksi muuttuu. Ja muuttuuhan se, eipäs nyt olla niin negatiivisia. :)

Superfood

Ärh, oikein ärsyttää ja huvittaa, miten sitä saattaa kiinnostua jostain aihepiiristä, jota alkuun on pitänyt hölöpönpölöppönä. Näin kävi superfoodeille, joita pidin ja osittain pidän edelleen hieman turhanaikaisena hapatuksena. Pitkä ja raskas syksy kuitenkin on saanut minut miettimään erittäin tarkkaan, mistä saisin voimia kaikkien töiden, opiskelujen ja harrastusten hoitamiseen. Vitamiinit ja kalaöljykapselit ovat mulle jo työnkin puolesta tuttuja ja kuuluvat päivittäisiin rituaaleihin, mutta olisihan se mukava saada vähän ylimääräistä virtaa ja vastustuskykyä jostakin vähän vähemmän keinotekoisesta kuin nuo pillerit.

Niinpä taapersin Ekoloon ja hamusin pusseihin goji-marjoja, kaakaonibsejä ja mulperia sekä hain kerettiläisesti normikaupasta cashew-pähkinöitä, jotka olivat Ekolosta loppu. Tein näistä sekoituksen, jota olen tässä reilun viikon nappaillut päivittäin ehkä pari ruokalusikallista. Mielenkiintoista sinäänsä, että en muista olleeni pitkiin aikoihin näin väsynyt kuin nyt lähimmän viikon aikana, mutta tämä lienee vain sattumaa. Tietoni superfoodeista ovat toistaiseksi varsin olemattomat ja luultavasti käytän niitä päin honkia, mutta tuskinpa pienestä vitamiini- ja kivennäisainelisästä on mitään lopullista haittaa. Annan siis näille tuotteille vielä mahdollisuuden!

Syys! Ja mietteitä.

Syksy on tullut. Taivas on harmaa, on kylmä ja satelee. Mutta se ei sureta niin paljon kuin voisi, sillä ensi viikolla alkaa viimein opiskelu. :) Tänään, heti luettuani tutoreilta tulleen kirjeen, raapustin ensimmäiset kysymykseni noille ihmisparoille, jotka saavat minut nyt ristikseen. Korvaavuudet huolettavat minua aika lailla. Jos en saa approa suoraan luettua hyväksi, joudun kuseen töiden ja opiskelujen kanssa. Monet sanovat, että tottakai tuollaisen saa suoraan osaksi uutta tutkintoa ja jotkut, että ei. No, kohta lienee faktoja hallussa tuostakin asiasta.

Olen päättnyt, että tällä kertaa kysyvä ei tieltä eksy. Edellisten opintojen aikana moni asia meni vähän ohi varmsti osittain siitä syystä, että en uskaltanut kysyä, koska ajattelin, että muut varmasti tämän heti tajuavat ja mua pidetään tyhmänä, kun kyselen. Harvinaisen tyhmä ajattelutapa. Mutta sellainen minä olin. Nyt aion pitää tasan niin paljon melua itsestäni, että saan mitä haluan. Ja se ei olekaan vähän! Haluan tutkinnon, jonka koen hallitsevani niin, että saan töitä. Haluan palauttaa tieteellisen itsetuntoni ja kunnianhimoni. Haluan tehdä ne asiat, jotka ovat eläneet päässäni menneinä vuosina saavuttamattomina haaveina. Ja kaikkeen tähän koen olevani oikeutettu, koska kymmenen vuotta on mennyt ilman.

On ollut vaikea nousta jaloilleen kaiken sen jälkeen, mitä on elämässään kokenut. Ja millaiseksi on kasvanut. Tuntuu kuin vuosikymmen olisi mennyt hukkaan, vaikka niin ei ehkä järjellä ajatellen ole käynyt. On ollut kova koulu käydän niin usein pohjalla ja huomata, että yhä uudestaan on polvillaan elämän edessä. Tätä täytyi tapahtua niin monesti, että viimein jäljellä oli vain pieni, heiveröinen usko siihen, että minulle on tarkoitettu myös jotain muuta. Jotain muuta kuin elämä oman pään sisällä, pettyneenä ja katkerana. Oli jälleen kerran noustava, mutta nyt nousin ja heitin pois kaikki ne naamiot, joihin olin vuosia kääriytynyt. Kliseisesti ja tommyhellstenmäisesti sitten alkoikin tapahtua. Ja nyt ollaan tässä. Hurjaa ja raivostuttavaa, miksen tehnyt sitä jo paljon aiemmin?

Hiljaiselostelua ja opiskelijakortti

Paha, uusi bloggaaja, kun ei kirjota! :) Olen viime viikot keskittynyt lähinnä velttoiluun ja yleiseen tekemättömyyteen, ikään kuin levätä voisi jotenkin varastoon. Syksy alkaa jo välillä suorastaan ahdistaa, koska luvassa on työntekoa (toivottavasti jopa kahden työn), opiskelua ja kaksi vaativaa harrastusta. Ja kenen vika tämäkin nyt taas on?! Mitäs läksit, saattaisi muinainen sketsihahmo todeta. Mutta jos on viettänyt elämässään vuosia hiljaiseloa joko kaikilla rintamilla tai ainakin monilla tahi vähintäänkin jollakin, niin sallittakoon tämä hetkellinen (no okei, mahdollisesti vuosia kestävä) ylenmääräisyys. Sitäpaitsi, eikös kaikkea kivaa jaksakin tehdä myös marraskuun kammottavassa pimeydessä tai tammikuun murskaavassa uuden aloittamisen tuskassa. Saapa nähdä.



Yleisessä vetelehtimisen tilassa olen lykännyt myös välttämättömyyksien hoitamista tarpeettoman kauan. Opiskelijakortin tilaaminen kesti ehkä kuusi minuuttia ja kuitenkin olen lykännyt sitä jo pari viikkoa. Meikäläisen saamattomuus lähenee jo taidetta. Tai sitten kortin tilaamiseen voi myös liittyä jossain määrin vahvoja latauksia, kun se nyt viimein on konkreettinen osoitus siitä, että nyt ollaan taas uudella tiellä. Vaikka tietysti opiskelupaikka on unelmieni täyttymys, niin siihen liittyy kuitenkin valtavasti epävarmuustekijöitä. Ja epävarmuuden sietäminen ei totisesti ole yksi mun hyveistä... Mutta tässäpä se veri punnitaan. Ehkäpä sitä tässä oppii. Kauheen positiivinen musta on tullut, huomaan.

Ai niin. Ja mitä tulee blogini kuviin, ne tulevat olemaan huonolaatuisia, epätaidokkaita ja harvassa. Valokuvaamisen suhteen olen vahvasti matkalla mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta, enkä edes omista toimivaa kameraa tällä hetkellä, mutta en anna sen haitata, vaan tungen alokasmaisia otoksiani sopiviin ja erittäinkin epäsopiviin väleihin. Olen blogini herra! Muah-hah-haa!

Siitä se ajatus sitten lähti...

Miksi ihminen, jolla jo on maisterin paperit, haluaa jälleen heittäytyä opiskelijaelämän pyörteisiin ja eritoten kitkutuselämään, jossa ei ole koskaan rahaa mihinkään? Ehkäpä siksi, että on tehnyt aiemmin elämässään valintoja, jotka eivät ole olleet täysin itsestä lähtöisin. Ja toisaalta, aiemmin ei ehkä ole edes tiennyt, mitkä ajatukset ovat itsestä ja mitkä jostakin muusta lähtöisin.

Olen aina ollut järjettömän kiinnostunut historiasta. Se oli koulussa lempiaineeni ja jatkuvasti erilaiset historian tapahtumat ovat liikuttaneet minua. Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti ja välillä tuskaisestikin miettinyt, että mikä minusta tulee isona, mitä haluan tehdä ja mihin uskon pystyväni. En ole jotenkin saanut minkäänlaista otetta aiemmasta tutkinnostani, enkä usko, että osaisin tehdä juurikaan asioita, joita minun oletetaan yhteiskuntaiteteiden maisterina osaavan. Osaltaan tämä on tietysti liioittelua, mutta koska itsestäni tuntuu siltä, niin se on minulla täyttä todellisuutta. En ole hakenut aktiivisesti oman alani töitä, vaan tyytynyt pitkin hampain opiskeluaikaiseen työpaikkaani, jossa työskentely ei kuitenkaan missään määrin vastaa herännyttä kunnianhimoani tai edes niitä vähäisiä kykyjä, joita jopa itse uskon itselläni olevan. Pitkään tuntui, että ovet ovat osaltani sulkeutuneet ja joudun koko loppuelämäni kituuttamaan epätyydyttävässä elämässäni. Kunnes...

Pohjalta on hyvä ponnistaa, joten toista vuotta romahduksen jälkeen jatkunut noususuhdanne johti minut parisuhteeseen, jonka siivellä johdatuin matkalle Berliiniin. Suhtauduin varsin skeptisesti hehkutukseen, jota kuulin Berliinistä esitettävän, mutta olin tietysti tavattoman kiinnostunut kaikesta historiasta, jota tuo kaupunki pitää sisällään. Matkan ja ilmeisesti myös elämäni käännekohdaksi muodostui tuo kaikista turistinähtävyyksistä ehkä kliseisin, Checkpoint Charlien rajanylitysasema. Pystyn edelleen tuntemaan adrenaliiniryöpyn, jonka tuo paikka sai minussa aikaan. Paikka ja siihen liittyvät mielikuvat saivat aikaan valtavan tunnemyllerryksen ja liikutuksen niiden ihmisten puolesta, jotka ovat henkensä uhalla osoittaneet mieltään vapautensa puolesta. Tuntui myös käsittämättömältä, miten maailma voidaan jakaa keskeltä yhtä kaupunkia muutamassa hetkessä.

Matkan jälkeen tunnemyllerrys jatkui, kunnes noin viikko matkan jälkeen, kesken työpäivän aivan yhtäkkiä asia selkeni minulle. Hakisin opiskelemaan historiaa ja hakeutuisin myös mikäli mahdollista opettajaopintoihin. Vuosien miettiminen ja tuskailu häipyi yhdessä sekunnissa. Käsittämätöntä, mutta näin asiat kohdallani tapahtuvat. Asian kypsyttely vie alitajunnassa ehkä vuosia, mutta päätös tai idea syntyy selkeänä muutamassa sekunnissa. Päätöksen syntyminen aiheutti huimaavan ilon tunteen ja helpotuksen, vaikka tajusin kyllä, että päätös tulee mullistamaan elämäni ja vaatimaan kaikkia mahdollisia voimavaroja, joita minulla vain on varastossa. Jos on. Pakko olla.

Ensin ajattelin, etten kerro päätöksestäni kellekään, koska olisi liian nöyryyttävää, jos en sitten pääsisikään opiskelemaan. Mutta kyllähän minä itseni tunnen. :D Kerroin ensin asiasta muutamalle ihmiselle ja jo hetken kuluttua kuulutin uutta, tulevaa elämääni kaikille. Pidin luultavasti täysin sietämättömiä luentoja historian merkityksestä ihmisille ja kuinka se vastaa kaikkiin niihin olennaisiin kysymyksiin, joita ihminen esittää itselleen elämästään. Paatoksellista ja osin varsin huvittavaa, mutta myös totta ja itselleni hyvinkin todellista.

Konkretian tasolle suunnitelma muuttui heti tammikuussa, kun marssin ostamaan ensimmäiset pääsykoekirjat. Pääsykoevaatimuksena tulevaan opinahjooni oli lukion historian oppimäärä ja tunsin itseni vähintäänkin viimeiseksi dinosaurukseksi lampsiessani käytettyjä lukiokirjoja myyvään kauppaan. Myyjä kysyi ystävällisesti ensimmäisenä, että Mikä lukio?, johon vastasin teitysti, että eipä juuri mikään. :D Sain kuitenkin kirjani ja aloitin luku-urakan varsin kevyesti, aikaahan oli vielöä reilusti. Vähitellen ostelin loputkin tarvittavat kirjat ja huomasin, että lukiokirjojen luettelomainen ja varsin niukasti taustatietoja ja syy-seuraussuhteiden erittelyä sisältävä tyyli ei sovi minulle. Hankin sitten luettavakseni Maailmanhistorian pikkujättiläisen ja hetkellisessä uskossa omiin kykyihini ostin Suomen historian pikkujättiläisen. Näistä sitten aloin tankata asioita, vuosilukuja ja tapahtumaketjuja päähäni.

Suurimman osan ajasta taistelin epätoivon ja pikkiriikkisen toiveikkuuden välillä. Olin varma, etten pääse sisään ja toisaalta toivoin sitä enemmän kuin mitään. Pääsykoepäivän lähestyessä lukutahti kiihtyi, vaikka samaan aikaan kävin töissä, seikkailin kuoroni kanssa Ahvenanmaalla ja harjoittelin flamencon kevätnäytöstä varten. Viimeisinä viikkoina lopetin lähes kaiken sosiaalisen elämäni ja töiden jälkeen vain istuin ja luin. Ja luin ja pänttäsin ja luin. Mutta se kannatti. Kokeessa kysymykset tuntuivat selkeiltä ja ongelmaksi tuntui nousevan vain se, että saisin rajattua vastauksistani tiiviitä. Kokeen jälkeen olin tyytyväinen suoritukseeni, luultavasti ensimmäisen kerran elmässäni :D. Jos en tuolla suorituksella pääse sisään, niin sitten en kyllä tiedä millä. Ja niinpäs vain pääsinkin. :)

Informaatioyhteiskunnan aallonharjalla

Hahaa, tässä tämä nyt on. Blogi. Tuntuu vähän naurettavalta. Miksi tämä sitten on tässä? Tai olemassa. Maailmassa. Virtuaali-.

Päätin, että alan pitää blogia, jos pääsen opiskelemaan. Ja näin kävi. Tokihan moni muukin on päässyt opiskelemaan, eikä siitä huolimatta ryntää pitämään blogia. Miksi siis minä? Osittain haluan toimia valistavana esimerkkinä siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Tai mitäpä minä siitä tiedän, saattaahan tuota ollakin ja minä en vain sitä vielä tiedä, vaan huomaan sen katkerasti muutaman opiskeluviikon kuluttua ja joudun repäisemään ihokkaani ja ripottelemaan tuhkaa päälleni ynnä nöyrtymään elämän katkeran kalkin edessä. No, ehkei näin ole. Toivottavasti.

En siis liene kaikista tyypillisin opiskelija, joskaan en luultavasti kaikista tyypittöminkään. Kolmekymppinen, yhteiskuntatieteiden maisterin paperit jo taskussa, pari vuotta tympivää työntekoa jollain ihan muulla alalla ja sitten yhtäkkinen herätys siihen, mitä haluan loppuelämäni tehdä.

Historia. Vastaus kaikkiin kysymyksiini. Paitsi siihen, miten selvitä opiskelusta taloudellisesti, kun opintotukikuukaudet on käytetty. Ja miten yleensäkään selvitä opiskelusta itseä kymmenen vuotta nuorempien seurassa. Fuksiaisiin ei näillä kymmenillä enää ole asiaa. Mutta johan Pasilassakin asiantuntevasti todettiin: On pakko uskaltaa uskaltaa. Niinpä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta en minä halua vain toimia valistajana. Haluan myös huomiota ja vähän päteä. Aion siis kirjoittaa kaikesta, mitä mieleen juolahtaa. Pidän tätä jonkinlaisena päiväkirjana, jossa selvitellä ajatuksiani ja johon kirjata mietteitä elämästä. Kuulostaapa laimealta. Mutta myös todelta.