Syvään päähän

Nyt on lähtö jo hyvin liki. Kämppä on lähes kondiksessa, tavarat pakattu, ISIC-kortti ei vieläkään tullut ja paniikki kasvamassa. Voisiko joku ystävällisesti kertoa, miksi unelmien toteuttamnen on näin hemmetin vaikeaa? Tai siis miksi se on minulle niin vaikeaa. Onneksi tämä paniikkimielentila ei ole kestänyt kuin kaksi ja puoli päivää vasta. Aiemmin ajattelin, että vähintään viimeinen kuukausi menee aivan shokissa. Yllättävästi olen kuitenkin pystynyt pysymään rauhallisena ja jopa nukkumaan noita alkuviikon paria yksittäistä yötä lukuunottamatta. Mielessä pyörii kuitenkin vain, että miksi ihmeessä mä lähden, kun kaikki on kuitenkin täälläkin hyvin. Vaikka kyllähän minä vastauksen tiedän. Minä lähden sen takia, että täällä on kaikki hyvin. Minulla on nyt välit omaan elämääni ja itseeni sellaiset, että kykenen olemaan se ihminen, joka haluankin olla. Eli se, joka lähtee maailmalle. Mutta on se vaikeaa silti. Varsinkin tällaiselle itkupillille.

Lisäksi, kun tietää, miten vaikeita päiviä tulee olemaan edessä, niin ei se tätä ainakaan helpota. Nyt jos koskaan olisi siitä kesemmällä harrastetusta meditaatiosta hyötyä. Pitänee opetella zeniläistä mielentyyneyttä Saksan maalla. Niin kuin suurin piirtein kaikkia muitakin elämänhallintaan liittyviä taitoja. Voi voi, miksei luoja luonut minusta optimistia? Näiden hatarien aatosten kanssa suuntaan maailmalle ja seuraavaksi kirjoitan sitten Jenasta. Toivotan itselleni onnea ja rohkeutta!

Noidanmetsästäjä

"Hei tottakai sun täytyy lentää
ei saisi jäädä paikalleen.
Ne eivät voita, jotka pelkää
Jäävät vaan tuleen makaamaan."

Sanoi Apulanta. Ei mulla muuta. :)

Tuhansia töitä, valvottuja öitä

Nyt onkin alkanut "mukava" valvomisjakso. Perjantaina oli läksiäiset kavereille, siis niille, jotka pääsivät paikalle. Muutenhan noita on tullut tapailtua muissa merkeissä. Jotenkin läksiäiset konkretisoivat lähtöä aika, noh, konkreettisesti. :D Tajusin, että seuraavat viisi kuukautta minä en ole näiden ihmisten elämässä läsnä kuin korkeintaan naamakirja-statuksina ja satunnaisina sähköposteina tai skype-keskusteluina. Varsinkin, kun en vielä tiedä, että millaisen nettiyhteyden tulen saamaan, niin on kauhean vaikea suunnitella yhteydenpitoa. Ostin kuitenkin headsetin, että voin palauttaa lainassa olleen version sen oikealle omistajalle, jonka kanssa nyt eniten haluan pitää yhteyttä. Lisäksi hankin pari sanakirjaa ja vielä taidan hakaista Lonely Planetin oloani helpottamaan. Kun mukana on LP, niin olo on vaan jotenkin turvatumpi. :P Muitakin hankintoja pitäisi vielä tehdä (tokihan hankin viime viikolla uudet korkonilkkurit, mutta ne eivät tainneet olla, kröh, niiden välttämättömimpien hankintojen listalla). Mutta tokihan kengät nostavat mielialaa kummasti. :D Pidän tätä lähtöä nyt oivana tilaisuutena päivittää vaatekomeroni päivittäistarveosastoa eli sukkia ja sukkahousuja, toppeja yms. Näitä tullee ostettua, kunhan nuo Sokkarin 3+1-päivät pamahtavat käyntiin.

Ei sitä silti vielä käsitä. Kissasta luopuminen on jo itkettänyt moneen kertaan. Ja ihan kuin eläin itsekin tajuaisi, että ero lähenee, koska istui tänään pitkään kehräten sylissäni, vaikka en edes juuri silitellyt poloista. Välillä tuntuu, että en voi luopua tuosta miukulaisesta. Siihen tuntuu kulminoituvan koko luopumisprosessi, jonka tämä vaihto-operatsioonem on pannut käyntiin. On vaikea selittää joillekin ihmisille, miten paljosta turvallisuudesta ja jonkinlaisesta omakuvastakin tässä joutuu luopumaan. En usko, että selviän kovinkaan hyvin alkuaikoina Saksassa, vaan luultavasti saan vielä monet itkut itkeä ennen sopeutumista. Joutunen myöskin taistelemaan häpeän ja nolouden kanssa pitkäänkin. Tuntuu, että tästä viikosta eteenpäin ei viiteen kuukauteen ole luvassa lepoa. Eihän se varmasti ihan noin ole, mutta siltä se viime yönäkin tuntui, kun makasin pimeässä kellon hehkuvia numeroita tuijottaen.

Vieläköhän on paljon asioita tekemättä? Pakkaaminen toki on vielä kesken ja matkalaukun pakkaaminen ei vielä alussakaan, koska saan laukun vasta huomenna. Typerä ISIC-kortti ei tietenkään ole vielä tullut, opintotukipäätöksestä puhumattakaan... Niin kuin tässä ei olisi ilmankin jännittämistä. Mitenkähän kummassa sitä osaa pakata kaiken tarvittavan? Seuratessani ystäväni pakkaustouhuja hänen lähtiessään Intiaan taivastelin jo silloin, että miten hitossa sitä voi tietää mitä tarvitsee perillä. Vaatteita nyt sinäänsä on aika helppo pakata, kun olen hankkiutunut eroon suurimmasta osasta epäsopivia yksilöitä ja kenkiä ei kuitenkaan mahdu kuin muutamat, mutta mitä kaikkea muuta. Iik! Nythän kaikki kokeneet maailmanmatkaajat tuhahtelevat, että saahan siä ostettua sen, mikä jäi kotiin, mutta itsestäni tuntuu vain niin tyhmältä ostaa jotain sellaista, jota olisi voinut ottaa mukaankin. Sanomattakin on selvää, että ripulilääkkeet ovat käsimatkatavaroissa, olen minä sen verran reissuissa oppinut. :D

Onneksi tämä vatvominen on muutaman päivän kuluttua ohi ja viimeinkin päästään/joudutaan tositoimiin. Sitä odotellessa...

Vaihdokas

Kas, kas. Sehän kirjoittaa vielä. Viime kevät oli kyllä niin täynnä kaikkea mahdollista, mitä ihmisen elämässä vaan voi olla, että en kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan blogia kaikkien esseiden, seminaarien, vatsatautien, matkajärjestelyiden, töiden ja harrastusten keskellä. Mutta nyt on taas syytä aloittaa/jatkaa. Tilanne on nyt se, että opiskelijavaihto Saksassa Jenan Friedrich-Schillerin yliopistossa alkaa 12 päivän kuluttua. 1.10. loikkaan tai ehkä pikemminkin raahustan itkuisena lentokoneeseen ja lennähdän Berliiniin, josta suikasen junalla Jenaan, tuonne Itä-Saksan sydämeen. Pähkäilin pitkään, että teenkö tästä blogista nyt vaihtoblogin, joka korvaisi vaihdosta kirjoitettavan raportin vai perustaisinko peräti uuden blogin siihen tarkoitukseen (joku voisi tietysti aivan aiheellisesti todeta, että miksi hemmetissä perustaa uutta blogia, kun en kerta päivitä tätäkään. Hyvä pointti). Tulin kuitenkin johtopäätökseen, että haluan mielummin kitistä ja itkeä muutamalle hassulle (okei, ei kai kaikki ole niin hassuja, mutta noh kuitenkin...) lukijalle peittelemättömästi kuin kirjoitella kankeita selontekoja täysin vieraita ihmisia varten. Niinpä yritän nyt kertoilla fiiliksistäni täällä kohtuullisen peittelemättömästi ja itse vaihtoasioista teen sitten sen raportin.

Vaihto. Hmm, niin. Vaihto. Vaihtoon lähteminen oli päivänselvää samantien, kun pääsin opiskelemaan. Olen toimitnut täysin tunteettomasti (tai no, täydellisessä paniikissa, mutta siitä välittämättä) läpi hakuvaiheen ja asunnonhakujen ynnä muiden ja edelleenkin olo on yllättävän rauhallinen. Yön pimeinä tunteina vertaisin tätä jopa kuolemaantuomitun rauhallisuuteen, kun kaikki toivo on mennyt. Just. Olen edelleen täysin vakuuttunut, että vaihtoaika tulee olemaan hirvein koettelemus koko elämässä ja luultavasti tuhoan viimeisetkin itsekunnioituksen rippeeni ja saan psykoosin. Mainio lähtökohta. Vaihdossa olleet kaverit ovat olleet kateellisia ("Tulee niin oma vaihtoaika mieleen, oli se ihanaa") ja/tai kannustavia ("Sä oot siellä ihan että jipii! Tää on mahtavaa!"), mutta minähän en niitä usko! Uskon sen sijaan, että minulla, toisin kuin lähes kaikilla muilla vaihto-opiskelijoilla, tulee olemaan kauheaa ja piinaavaa. Tai no uskon ja uskon, mutta kuten tiedetään pessimisti ei pety. Tietysti haluaisin, että kaikki olisi mahtavaa ja saisin kavereita ja pääsisin matkustamaan ja oppisin kieltä ja löytäisin sisäisen vahvuuteni ja ja ja... Mutta todettuani niin usein elämässäni, että minä en toimi, kuten suurin osa muista ihmisistä (kuulostaapa ylimieliseltä), niin en uskalla odottaa, että kaikki menisi niin hyvin. Totuus on kuitenkin, että olen yli kolmekymppinen, pelokas ja huonosti ihmisiin tutustuva oman elämänsä Rod Steward, jonka ulkopuolisuuden tunne yleensä ruokkii sitä, että jään ulkopuoliseksi. Mutta toisin kuin usein aiemmin, nyt minussa on kuitenkin kaikesta negatiivisuudesta huolimatta kasvanut pienen pieni toivonkipinä, että josko kuitenkin minunkin kohdallani tapahtuisi ihmeitä ja kaikki menisikin hyvin ja tutustuisin ihmisiin, oppisin puhumaan kielillä, saisin rohkaisevia kokemuksia ja olisin onnellinen. En kai muuten olisikaan hakeutunut koko vaihtoon. Kummallista on elämä. Juuri kun kuvittelee, että se on ohi tai ainakin sen pitäisi olla ohi, koska kaikki tekee liian kipeää, tuleekin jostakin yllättävä päivänsäde, jonka myötä on pakko nousta katsomaan vielä seuraavakin näytös. Vaikka ei edes haluaisi.

Näiden ajatusten kanssa olen viime viikkoina hakenut lainaa ja tukea, selvitellyt vakuutuksiani, tilannut eurooppalaisen sairasvakuutuskortin, opiskelijakortin, juna- ynnä lentoliput, lopettanut töissä, viettänyt läksiäisiä, varannut hotellihuoneen viimeiselle yhteiselle yölle, aloittanut tavaroiden pakkaamisen, joutunut epätoivoon tavaroiden pakkaamisen aiheuttaman kaaoksen takia, varannut kirpparipöydän ja vienyt sinne täältä kaaoksesta kamaa ja samalla, koko ajan, surrut ja iloinnut, jännittänyt, pelännyt ja toivonuttoivonuttoivonut. Toivonut, että tämä on se liike, jonka tarvitsen, että tämä tekee sen, mitä mikään muu ei tähän mennessä ole tehnyt.