Siitä se ajatus sitten lähti...

Miksi ihminen, jolla jo on maisterin paperit, haluaa jälleen heittäytyä opiskelijaelämän pyörteisiin ja eritoten kitkutuselämään, jossa ei ole koskaan rahaa mihinkään? Ehkäpä siksi, että on tehnyt aiemmin elämässään valintoja, jotka eivät ole olleet täysin itsestä lähtöisin. Ja toisaalta, aiemmin ei ehkä ole edes tiennyt, mitkä ajatukset ovat itsestä ja mitkä jostakin muusta lähtöisin.

Olen aina ollut järjettömän kiinnostunut historiasta. Se oli koulussa lempiaineeni ja jatkuvasti erilaiset historian tapahtumat ovat liikuttaneet minua. Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti ja välillä tuskaisestikin miettinyt, että mikä minusta tulee isona, mitä haluan tehdä ja mihin uskon pystyväni. En ole jotenkin saanut minkäänlaista otetta aiemmasta tutkinnostani, enkä usko, että osaisin tehdä juurikaan asioita, joita minun oletetaan yhteiskuntaiteteiden maisterina osaavan. Osaltaan tämä on tietysti liioittelua, mutta koska itsestäni tuntuu siltä, niin se on minulla täyttä todellisuutta. En ole hakenut aktiivisesti oman alani töitä, vaan tyytynyt pitkin hampain opiskeluaikaiseen työpaikkaani, jossa työskentely ei kuitenkaan missään määrin vastaa herännyttä kunnianhimoani tai edes niitä vähäisiä kykyjä, joita jopa itse uskon itselläni olevan. Pitkään tuntui, että ovet ovat osaltani sulkeutuneet ja joudun koko loppuelämäni kituuttamaan epätyydyttävässä elämässäni. Kunnes...

Pohjalta on hyvä ponnistaa, joten toista vuotta romahduksen jälkeen jatkunut noususuhdanne johti minut parisuhteeseen, jonka siivellä johdatuin matkalle Berliiniin. Suhtauduin varsin skeptisesti hehkutukseen, jota kuulin Berliinistä esitettävän, mutta olin tietysti tavattoman kiinnostunut kaikesta historiasta, jota tuo kaupunki pitää sisällään. Matkan ja ilmeisesti myös elämäni käännekohdaksi muodostui tuo kaikista turistinähtävyyksistä ehkä kliseisin, Checkpoint Charlien rajanylitysasema. Pystyn edelleen tuntemaan adrenaliiniryöpyn, jonka tuo paikka sai minussa aikaan. Paikka ja siihen liittyvät mielikuvat saivat aikaan valtavan tunnemyllerryksen ja liikutuksen niiden ihmisten puolesta, jotka ovat henkensä uhalla osoittaneet mieltään vapautensa puolesta. Tuntui myös käsittämättömältä, miten maailma voidaan jakaa keskeltä yhtä kaupunkia muutamassa hetkessä.

Matkan jälkeen tunnemyllerrys jatkui, kunnes noin viikko matkan jälkeen, kesken työpäivän aivan yhtäkkiä asia selkeni minulle. Hakisin opiskelemaan historiaa ja hakeutuisin myös mikäli mahdollista opettajaopintoihin. Vuosien miettiminen ja tuskailu häipyi yhdessä sekunnissa. Käsittämätöntä, mutta näin asiat kohdallani tapahtuvat. Asian kypsyttely vie alitajunnassa ehkä vuosia, mutta päätös tai idea syntyy selkeänä muutamassa sekunnissa. Päätöksen syntyminen aiheutti huimaavan ilon tunteen ja helpotuksen, vaikka tajusin kyllä, että päätös tulee mullistamaan elämäni ja vaatimaan kaikkia mahdollisia voimavaroja, joita minulla vain on varastossa. Jos on. Pakko olla.

Ensin ajattelin, etten kerro päätöksestäni kellekään, koska olisi liian nöyryyttävää, jos en sitten pääsisikään opiskelemaan. Mutta kyllähän minä itseni tunnen. :D Kerroin ensin asiasta muutamalle ihmiselle ja jo hetken kuluttua kuulutin uutta, tulevaa elämääni kaikille. Pidin luultavasti täysin sietämättömiä luentoja historian merkityksestä ihmisille ja kuinka se vastaa kaikkiin niihin olennaisiin kysymyksiin, joita ihminen esittää itselleen elämästään. Paatoksellista ja osin varsin huvittavaa, mutta myös totta ja itselleni hyvinkin todellista.

Konkretian tasolle suunnitelma muuttui heti tammikuussa, kun marssin ostamaan ensimmäiset pääsykoekirjat. Pääsykoevaatimuksena tulevaan opinahjooni oli lukion historian oppimäärä ja tunsin itseni vähintäänkin viimeiseksi dinosaurukseksi lampsiessani käytettyjä lukiokirjoja myyvään kauppaan. Myyjä kysyi ystävällisesti ensimmäisenä, että Mikä lukio?, johon vastasin teitysti, että eipä juuri mikään. :D Sain kuitenkin kirjani ja aloitin luku-urakan varsin kevyesti, aikaahan oli vielöä reilusti. Vähitellen ostelin loputkin tarvittavat kirjat ja huomasin, että lukiokirjojen luettelomainen ja varsin niukasti taustatietoja ja syy-seuraussuhteiden erittelyä sisältävä tyyli ei sovi minulle. Hankin sitten luettavakseni Maailmanhistorian pikkujättiläisen ja hetkellisessä uskossa omiin kykyihini ostin Suomen historian pikkujättiläisen. Näistä sitten aloin tankata asioita, vuosilukuja ja tapahtumaketjuja päähäni.

Suurimman osan ajasta taistelin epätoivon ja pikkiriikkisen toiveikkuuden välillä. Olin varma, etten pääse sisään ja toisaalta toivoin sitä enemmän kuin mitään. Pääsykoepäivän lähestyessä lukutahti kiihtyi, vaikka samaan aikaan kävin töissä, seikkailin kuoroni kanssa Ahvenanmaalla ja harjoittelin flamencon kevätnäytöstä varten. Viimeisinä viikkoina lopetin lähes kaiken sosiaalisen elämäni ja töiden jälkeen vain istuin ja luin. Ja luin ja pänttäsin ja luin. Mutta se kannatti. Kokeessa kysymykset tuntuivat selkeiltä ja ongelmaksi tuntui nousevan vain se, että saisin rajattua vastauksistani tiiviitä. Kokeen jälkeen olin tyytyväinen suoritukseeni, luultavasti ensimmäisen kerran elmässäni :D. Jos en tuolla suorituksella pääse sisään, niin sitten en kyllä tiedä millä. Ja niinpäs vain pääsinkin. :)

Informaatioyhteiskunnan aallonharjalla

Hahaa, tässä tämä nyt on. Blogi. Tuntuu vähän naurettavalta. Miksi tämä sitten on tässä? Tai olemassa. Maailmassa. Virtuaali-.

Päätin, että alan pitää blogia, jos pääsen opiskelemaan. Ja näin kävi. Tokihan moni muukin on päässyt opiskelemaan, eikä siitä huolimatta ryntää pitämään blogia. Miksi siis minä? Osittain haluan toimia valistavana esimerkkinä siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Tai mitäpä minä siitä tiedän, saattaahan tuota ollakin ja minä en vain sitä vielä tiedä, vaan huomaan sen katkerasti muutaman opiskeluviikon kuluttua ja joudun repäisemään ihokkaani ja ripottelemaan tuhkaa päälleni ynnä nöyrtymään elämän katkeran kalkin edessä. No, ehkei näin ole. Toivottavasti.

En siis liene kaikista tyypillisin opiskelija, joskaan en luultavasti kaikista tyypittöminkään. Kolmekymppinen, yhteiskuntatieteiden maisterin paperit jo taskussa, pari vuotta tympivää työntekoa jollain ihan muulla alalla ja sitten yhtäkkinen herätys siihen, mitä haluan loppuelämäni tehdä.

Historia. Vastaus kaikkiin kysymyksiini. Paitsi siihen, miten selvitä opiskelusta taloudellisesti, kun opintotukikuukaudet on käytetty. Ja miten yleensäkään selvitä opiskelusta itseä kymmenen vuotta nuorempien seurassa. Fuksiaisiin ei näillä kymmenillä enää ole asiaa. Mutta johan Pasilassakin asiantuntevasti todettiin: On pakko uskaltaa uskaltaa. Niinpä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta en minä halua vain toimia valistajana. Haluan myös huomiota ja vähän päteä. Aion siis kirjoittaa kaikesta, mitä mieleen juolahtaa. Pidän tätä jonkinlaisena päiväkirjana, jossa selvitellä ajatuksiani ja johon kirjata mietteitä elämästä. Kuulostaapa laimealta. Mutta myös todelta.