Syksy alkaa synkentyä ja mieliala on myös sen mukainen, että voinee tarkastella hieman vakavasävyisempiäkin aiheita. Itsehän olen melkoinen melankoolikko ja pohdiskelija, joten miksipä sitä täälläkään peittelemään.
Pelko. Siinäpä sana, jolla on minulle tarpeettoman paljon merkitystä.Olen varmaan yleisen mittapuun mukaan ollut varsin pelokas lapsi. Pelokas, mutta helvetin oikeudentuntoinen. Kouluaikana tästä oli aina varsin "hilpeitä" seurauksia, kun en voinut pitää turpaani kiinni opettajien epäoikeudenmukaisen toiminnan suhteen. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin niin kauan kuin asuin kotona. Muistan kyllä kavereiden vähän ihmetelleen, kun en koskaan ostanut esim. grilliltä mitään (pelkäsin hirveästä ahdistavaa tilannetta luukulla), mutta muuten osallistuin kaiken maailman rientoihin ja mm. toimin oppilaskunnan puheenjohtajana ja olin yleensä ottaen aina se, jota pyydettiin edustamaan ja puhumaan erilaisiin tilanteisiin. Ja aina myös menin.
Kyvyttömyyteni ja pelkoni iskeytyi vasten kasvojani ensimmäisen kerran, kun piti päättää opiskelupaikasta. Pääsin sekä yliopistoon että ammattikorkeaan, toiseen lukemaan sosiologiaa ja toiseen opiskelemaan laulua. Yliopisto oli tutussa paikassa ja amk kaukana vieraassa kaupungissa. Muistan täysin selvästi, että olisin halunnut lähteä tuohon vieraaseen kaupunkiin, mutta en uskaltanut. En kerta kaikkiaan uskaltanut. Järkeilin hyvät perustelut, miksi jäisin lähes kotikulmille ja melkein itsekin uskoin omaa vakuutteluani. Pelon takia jäin ja se kostautui. Sen jälkeen elämäni olikin lähes kymmenen vuotta pelkkää jatkuvaa pelkoa. Alkuun omassa kodissa asuessani en uskaltanut käydä kaupassa, vaan elin kaapista löytyvällä makaroonilla ja yliopiston ruokalan eväillä, aina kun siis sinne uskaltauduin. Luulen, että tämä kokemus jotenkin perustavalla tavalla teki minulle selväksi sen tosiasian, jota olin kantanut sisälläni pienestä pitäen. Minä en selviä. Minä en selviä siitä, mikä toisille ei tuota mitään ongelmaa.
Pelko. Mitä se on? Luen aina mielenkiinnolla ja jonkinlaisen huvittuneen raivon vallassa kirjoituksia (lehtijuttuja, kirjoja, keskustelupalstoja) sosiaalisista peloista ja niiden voittamisesta. "Kuvittele, millaiset hassut alusvaatteet muilla ihmisillä on." "Mene rohkeasti uusiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen." " Ajattele, että menet tilanteeseen ja mokaat oikein kunnolla, ihan tarkoituksella." Mitä helvettiä? Jos pelko oikeasti poistuu tuollaisilla konsteilla niin se ei, herran nimessä, ole oikeaa pelkoa. Pelko on sitä, että koko ruumis jäätyy patsaaksi, päästä häipyy joka ainoa ajatus ja kuolema on ainoa asia, joka voi tuoda pelastuksen. Epäilisin, että minulle pelottaviin tilanteisiin meneminen olisi sama asia kuin jos kipua pelkäävän ihmisen käskettäisiin iskeä puukko mahaansa. Kuinka todennäköistä on, että tuo ihminen todella iskisi puukon mahaansa? Tai kuinka todennäköistä on, että hän selviäisi tuosta teostaan hengissä? Niinpä. En minä nyt tietenkään usko, että konkreettisesti kuolisin pelottaviin tilanteisiin, mutta henkisesti pelottavissa tilanteissa voi saada sellaisia vammoja, joiden paraneminen vie parhaassakin tapauksessa vuosia.
Minulle kaikista kauheimpia pelkoja ovat puhelimessa puhuminen ja puhuminen jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Puhelimessa puhuminen on viimeisen viidentoista vuoden aikana helpottunut jopa niin paljon, että nykyään saatan noin kolmen viikon miettimisen ja vetkuttelun jälkeen saada varattua itselleni ajan esim. hierojalta. Ja missään tapauksessa en käytä puhelinta, jos vain jokin muu keino on käytettävissä. Ja minä sentään soitan puhelimella lukuisia kertoja päivässä työssäni. Ja jo nyt tosiaan viiden vuoden työssäolon jälkeen saatan pystyä soittamaan jonkun ei niin välttämättömän puhelun. Hurraa! Älkää välittäkö sarkastisesta äänensävystäni. Ja mitä tulee siihen kielillä puhumiseen, niin voitte uskoa, että olen yrittänyt tuota "mene rohkeasti pelottaviin tilanteisiin" -ohjetta ja jopa omastakin mielestäni melko urheasti. Mutta sen sijaan, että olisin saanut jonkinlaisen kokemuksen siitä, että selviän muistakin tilanteista kuin ruuan tilaamisesta ravintolassa, olenkin vain saanut kokemuksia, että a) minua ei ymmärretä b) vastapuoli kokee jännittyneisyyteni niin kiusallisena, ettei halua enää keskustella c) jäädyn täysin, enkä pysty sanomaan mitään. Eli toisin sanoen, tilanne lienee sama kuin jos korkeanpaikankammoinen vietäisiin esim. Näsinneulaan ja työnnettäisiin sieltä sitten alas. Rohkaisee varmasti kovasti seuraavaa kertaa ajatellen.
Tästä kaikesta lienee pääteltävissä, että en ole löytänyt oikein toimivaa ratkaisua pelkoihini. Minulla on toki myös liuta pienempiä pelkoja tai oikeastaan sanoisin niitä jännityksiksi, joihin nuo yllä mainitut rohkaisut ja mielikuvat auttavat ihan mukavasti, mutta en kerta kaikkiaan pysty käsittämään, mitä varten fobiaksi sanottaisiin jotakin sellaista, johon muutama mukava mielikuva auttaa samantien. Tai jos se on fobia, niin miksi ihmeeksi sitten kutsun tätä omaa tunnettani? Ja mikä ihme siihen voisi auttaa? Minä en sitä tiedä.
