Koulua

Puuh, viime päivät ovat olleet melkoista koettelemusta. Koulu on nyt alkanut ja täten myös kurssien valitseminen. Onnekseni yhden saksan kurssin opettaja oli sairastunut, joten kurssin aloitus siirtyi ensi viikkoon. Onnekseni siksi, että koulun aloituksen jännitys on saanut meikäläisen pääparan jälleen villintymään. Joka päivä tällä viikolla on ollut vähintään (!) yksi migreenikohtaus. Toivotaan, että tämä tästä ajan myötä helpottaa. Opintoni eivät nyt ole ihan sellaiset kuin aluksi suunnittelin. Aiemmin kertomani kielitasokokeiden sekamelskan takia päätin, että jätän nuo kielikeskuksen kurssit ihan omaan arvoonsa ja opiskelen saksaa noiden saksa toisena kielenä -kurssien avulla. Näin ollen opintopisteitä paukahtaa kahdesta kurssista plakkariin heti 20. Tällä viikolla alkanut saksan kurssi keskittyy kulttuurien väliseen kohtaamiseen ja Saksan maatietouteen. Kurssilla on todellakin mahdollista kohdata erilaisia kulttuureja, kun paikalla on 15 eri kansallisuutta, minulle eksoottisimmat ehkä Etelä-Korea ja Tadzhikistan (eikä muuten mitään hajua tuosta kirjoitusasusta). Kurssilla tultaneen käsittelemään monipuolisesti arkielämää Saksassa, joulun viettoa sekä muita tapoja ja traditioita. Odotan kurssilta aika paljon, joskin opettaja ei ole itselleni mieleen, vaan sellainen kylmä kuivakas nainen, joka sanoo kaiken sillä tyylillä, että se kuulostaa tylyltä. Paikallinen turkulainen siis.

Toinen saksan kurssi on nimeltään Gegenwartsprache ja omalla vajavaisella käsityskyvylläni kääntäisin tuon ehkä Nykykieleksi. Siellä kaiketi tutustutaan erilaisten medioiden avulla tämän päivän keskustelunaiheisiin ja valmistaudutaan erilaisten teksitien avulla tieteelliseen tekstintuottamiseen. Tuo kurssi vähän hirvittää, sillä näillä puhetaidoilla ei ihan kuuhun mennä aivan arkipäivän puhetilanteissakaan, joten vielä vähemmän sitten tuolla hieman abstraktimmalla tasolla. Mutta yrittänyttä ei laitate ja mitä näitä sanontoja nyt on. Tänään taas pohdiskelin epätoivoissani tuntien aikana, että miten hemmetissä tätä kieltä voisi oppia. Opettaja sanoi tietysti, että tärkeintä on puhua mahdollisimman paljon saksaa. Ööh, helpommin sanottu kuin tehty. Tuntuu niin epätoivoiselta, kun natiivien kanssa on aivan turha yrittää puhua, kun niiden vastauksista/kysymyksistä tai yleensä reaktioista ei saa mitään tolkkua. Vaihtareiden kanssa taas ollaan yleensä sellaisissa tilanteissa, että haluaisi jutella ja siihen ei mun sanavarasto riitä. Pystyn jonkin verran välittämään informaatiota tällä kielitaidollani, mutta juttelu eli sellainen kevyt höpötys on vielä saavuttamattomissa. Ja kuten eräs tyyppi kurssilla sanoikin, nämä saksalaiset eivät ole erityisen innostuneita keskustelamaan tällaisten puolitaidottomien kanssa. Tuntuu lisäksi oudolta se, että itse kun puhuu suomea opettelevien ihmisten kanssa, niin yrittää pitää lauseet yksinkertaisina ja puhuu hitaasti ja selkeästi artikuloiden. Nämä täällä sen sijaan vastaavat kyllä/ei-kysymykseenkin vähintää viidellä lauseella ja tosiaan vaikka pyytäisi heitä puhumaan hitaasti, niin sillä ei ole mitään vaikutusta puheen nopeuteen. Kyllä täällä saa vielä epätoivon hetkiä viettää, ennen kuin mitään oppimista alkaa tapahtua. Välillä en kyllä suoraan sanottuna usko, että tulen tätä kieltä täällä sen enempiä oppimaan.

Josta päästäänkin kätevästi pohdiskelemaan yleensäkin näitä vaihdossa olon tavoitteita. Jos se ei olisi niin surullista ja raivostuttavaa, olisi todella huvittavaa se, että minulle ei itseni suhteen todellakaan mikään riitä. Jos olisin lähtenyt mihin tahansa muuhun maahan, niin olisin ollut ikionnellinen päästyäni englannin puhumista kohtaan tuntemastani kammosta. Mutta täällä se ei tunnu missään, vaan murehdin koko ajan sitä, että olen tullut tänne asti oppimaan puhumaan saksaa ja nyt en opikaan. Tunnen myös koko ajan huonommuutta noihin toisiin, jatkuvasti saksaa puhuviin vaihtareihin verrattuna, tuntuu kuin englantia puhuva olisi ikään kuin kakkosluokan kansalainen näissä vaihtaripiireissä. Onpa muuten mielenkiintoista seurata, kun kirjaan näitä tuntemuksiani nyt, että muuttuuko ääni kellossa missään vaiheessa. Aluksi nimittäin tuntui, että tämä 5 kuukautta on ihan hirveän pitkä aika, mutta nyt kolmen viikon kuluttua voin todeta, että viisi kuukautta on kuitenkin suhteellisen lyhyt aika ihmisen elämässä ja siinä ajassa ei ihan herran huonetta rakenneta. Arpa on nyt kuitenkin heitetty ja jää nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Siis kielen oppimisen osalta.

Kolmas kurssi, jota yritän suoritella on historian luento. Kyseessä on sangen mielenkiintoinen aihepiiri käsiteltäväksi tässä maassa eli kansallissosialismin valtakausi Saksassa ja Euroopassa. Juuri mitäänhän en saksan kielisellä luennolla ymmärrä, mutta ekasta luennosta jäi sellainen mielikuva, että mielenkiintoisia hetkiä on luvassa. Luulen ymmärtäneeni käydystä keskustelusta ainakin joidenin opiskelijoiden mielipiteen, että olisi aika alkaa nähdä tuossa ajassa myös joitakin positiivisia piirteitä, tuolloinhan kuitenkin infrastruktuuri Saksassa kehittyi ja työllisyys parani. Näinhän se on, mutta en silti voi olla ajattelematta, että millä hinnalla. Mielenkiintoista näin ihan luentokäytäntöjen kannalta oli tietysti myös se, että opiskelijat osallistuvat aktiivisesti keskuteluun. Olin suorastaan pöyristynyt, kun tyypit alkaa viittamaan ihan ilman, että luennoitsija on edes kysynyt mitään kommentteja ja sitten nämä jaarittelevat ummet ja lammet kiihkeään sävyyn. :D Suomessahan kukaan ei vapaaehtoisesti avaa suutaan luennoilla ja toisaalta sitä ei kyllä odotetakaan. Mutta jännä kuitenkin näin sivusta seurata. Ja toinen outous oli, että luennon loppuessa luennoitsijalle taputetaan naputtamalla pöytää tai penkkiä tms. Me ulkerot oikein joukolla ihmettelimme tätä tapaa, kun ekojen luentojen jälkeen tapasimme. Kiva tietysti osoittaa suosiotaan varsinkin hyvälle luennoitsijalle. Saa nähdä, saanko ja voinko tuonne luennolle osallistua ja tulenko siitä mitään pisteitä saamaan, koska tosiaan niin paljon asioista menee totaalisesti yli hilseen. Mutta on silti mukavaa olla mukana luennoilla.

Näin on siis opiskelu tällä suunnalla alkanut ja toivottavasti jatkuu nousujohteisesti tästä eteenpäin. Kuvissa on ovia ja ikkunoita, joita toivottavasti olen tämän reissun aloitettuani avannut omassa elämässäni.