Sormet sanoo soo soo soo ja kovalevyt sanoo poks poks poks

Joopatijoo... Ei kannata odotella tänne kovin kummia päivityksiä ainakaan kahteen viikkoon. Ilmeisesti tietokoneen kovalevy kyllästyi karuun elämäänsä ja päätti päivänsä. Eilen aamulla, kun painoin virtanappia, niin jonkinlainen hurahdus kävi, mutta mitään ei tapahtunut. Kokeilin sitten seitsemän kertaa käynnistää koneen uudelleen ja uudelleen, mutta tilanne ei siitä parantunut. Luulenpa siis, että koneen hetket ovat luetut. Ja siltä tuntui myös itseni suhteen. Onneksi löysin koululta atk-luokan, jossa vielä onnistuin kirjautumaankin koneelle. Ahaa, nyt täältä pitääkin sitten jo poistua. Kiitti...

EDIT. Ei muuta kuin toiseen luokkaan jatkamaan. Onni on se, että suurin osa mun kuvista on tallessa joka M:llä, mun porukoilla tai sitten muistitikulla, paitsi Saksan kuvat, jotka on kaikki vielä kameran muistikortilla. Ja toinen onni on se, että sain sen verran veronpalautuksia, että on varaa ostaa uusi kone, ellei joku saa tuolle vielä jotain lakia. Se vaan, etten tiedä yhtään kenelle sen täällä voisi viedä, puhumattakaan että osaisin selittää saksaksi, mikä on vialla tai oikeastaan englanniksikaan. Tai edes suomeksi. :D Kone ei käynnisty ja sillä hyvä. Meidän kämpässä ei tällä hetkellä toimi myöskään muutamat valot, joten epäilen hieman, että sähkösysteemeissä voi olla jotain ihme virtapiikkejä, jotka varmasti ei tee hyvää tietokoneille. Täytyy sanoa, että tuli kyllä iso itku, kun kone heitti toimimasta. En voi nyt tehdä kotona oikeastaan yhtään mitään, en kuunnella musiikkia, katsoa mitään, tietenkään en pääse nettiin, en voi olla Skypessä, koulutehtävien (siis jos niitä joskus tekisin) tekeminen on erityisen ärsyttävää pelkällä paperisella sanakirjalla. Nyt on sitten varmaan vaan pakko alkaa tehdä koulujuttuja, kun mitään muutakaan ei voi. Kyllä syö miestä.

Lapin äidin kehtolaulu

Ei ole helppoa olla kaukana kotoa, kun on hyvästien aika. Kaksi päivää, kahdet hyvästit.

Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden. Päivä taakse kaikkoaa ylhäin tähtivöiden. Vaikka kylmä hallayö toiveet usein maahan lyö, kerran lapsein lahjaks saat nää kairain kultamaat.

Sulje silmät pienoinen, uinu onnen unta. Suuri on ja ihmeinen unten valtakunta. Kun sä suureks vartut vain mailla aavain aukeain, kerran lapseni lahjaks saat nää laajat Lapin maat.

Räiske Pohjan loimujen, tuisku, viima tuulien, kehtolaulua vain on ne, Lapin lapselle.

Kuva

Buchenwald

Meille portit olivat avoinna myös poistua.

Mutta me tiedämme.

Virhe

Tosielämässä opittua: älä koskaan, _KOSKAAN_ yritä korvata tuota leivänpäällysteiden Rolls Roycea, Nutellaa, millään halvemmalla muka-pähkinäsuklaalevitteellä. Seurauksena on vain armoton ketutus ja paha maku suussa.

Ja toinen asia: Jouluradio on fantastinen asia, mutta miksi hemmetissä siellä soitetaan noita kuvottavan iskelmällistettyjä versioita kaikista mahdollisista joululauluista. Aina on joku Samuli Edelmann hönkimässä hankia korkeita nietoksia. Puhumattakaan Kolmen Tenorin versiosta tsipaleesta Happy Xmas (war is over). Kuuloaistinalueeni ei ole enää koskaan entisensä.

Ps. Muuminpaappa lupaa raportoida Salzburgin ihmeistä hetsillään, kun nyt kiireiltään joutaa. Yllä kuiten pikkuinen vilaisu aiheesta.

Perheenlisäystä

Hehheh, toivottavasti otsikko ei aiheuttanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Pirullisena luonteena pitää aina kikkailla, kun siihen on mahdollisuus. Nythän on kyse nimittäin kenkäperheeni omituisesta lisääntymisestä. Jonkinlaista pariutumista lienee tapahtunut, kun tuota kenkäosastoani katselee. Havainnollistava kuvasarja seuraa.

Ensin olivat neljä perusparia. Vaelluslenkkarit, korkonilkkurit, tennarit ja saapakset. Näillä ihminen epäili pärjäävänsä.

Eipäku, eipä pärjääkään. Perusparit eivät sovi sisällä paskaisilla lattioilla köpöttelyyn ja humps! Uusi pari uunista ulos.

Seuraavaksi havaitaan, että vaelluslenkkarit eivät varsinaisesti innosta henkilöä lähtemään lenkille. Innostusta putkahtaa pönkittämään mustapinkki-parisko.

Eikä siinä vielä kaikki! Päänsäryssä heitetty kaupunkikierros päättyy pankkitilin tappioon ja joukkoon saapuu karvavuorinen tennarikaksikko. Ja hintahan oli toki huimat 6,95 €. Saksa voi olla paska maa, mutta hinnat sopivat kyllä mun pirtaani.

Jos homma jatkuu tätä menoa, niin mun kengät vaativat oman kontin lentokoneeseen paluumatkalle.

Muumipappa seikkailee osa 7. Oluen alkulähteillä

Muumipappa, tuo keskisuuri elämän pienten nautintojen ystävä sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: Panimokierros! Kohdepanimona Thüringenin ensimmäinen gasthauspanimo, jolla on perinteitä hamalle 1500-luvulle saakka.

Ensi alkuun saatiin kuulla hieman oluen valmistuksesta, joka tosin meni meidän porukassa täysin harakoille, kun edes saksalainen ohjastajamme ei kaikin ajoin ymmärtänyt tai saanut selvää oppaamme murteellisesta saksasta. :D Mutta Muumipappa sai kuitenkin maistaa maltaita, niin tummia kuin vaaleita.

Vaaleat maistuivat miedosti viljalle...

...ja tummat vähemmän miedosti kahville ja karvaalle.

Vanhat ja koreat panimohärvelit

Ja sitten ne nykyaikaiset ja steriilit värkit

Kaikenlaisia oluita sitä onkin, hämmästeli Muumipappa.

Olut pitää viileydestä, toisin kuin Muumipappa, joka nytkin jo havittelisi talviunille käymistä, mutta typerä kämppiksensä raahaa vain poloista muumeloa paikasta toiseen.

Panimoissa oluen määrää mitataan tankeissa.

Juomanlaskija työssään

Aah, ensimmäinen maistiaisolut. Vaaleaa on, kuten kuvasta näkyy, vaahto oli paksua kuin capuccinossa ja maku oli ainakin Papan suuhun raikas ja hieman hedelmäinen, mutta silti hieman hmm... kaljamainen. :D

Juoma tuli laskettaessa niin vauhdilla, että lattialla suorastaan virtasi olutta. Olisi siinä moni suomipoika ollut ihmeissään. :D Takaisin asiaan kuitenkin ja otetaanpas toinen!

Kyseessä oli olut tumma kuin tropiikin yö ja enempää tietoa näistä lagereista, schlagereista tai mitä wagnereita ne nyt ovatkin ei valitettavasti Muumipapan korviin kantautunut. Maku oli hedelmäinen, tuhti ja mämmihtävä ja olut itsessään melko paksua. Muumipappa tykkäsi! *hik!*

"Teillä näyttäisikin olevan vielä sen verran, että jos minä vielä yhden hakisin..."

Jouluolut. Muumipappa ei pitänyt lainkaan jouluoluesta. Olut oli hyvin kitkerää, eikä ollenkaan raikasta, mutta monet viinien ystävät pitivät tätä parhaana oluena. Kaikenlaista...

Muumipappa siirtyi nauttimaan loput oluestaan pienen pubin puolelle asiaankuuluvan rekvisiitan keskelle.

Kolme itseään isompaa olutlasillista nautittuaan Muumipappa saattoi olla lievästi hutikassa... Mutta kyllä panimovierailu olikin sen arvoinen.

Kiitos Felsenkeller!

Odottavan aika on pitkä

Elämä on asettunut täällä aika mukavasti uomiinsa. Ajattelin ensi viikolla väsätä jonkinlaisen päivä Tallukan seurassa -postauksen, niin pääsette näkemään vähän mun arkipäivää. Yleisesti ottaen arki alkaa luistaa jo ikään kuin omalla painollaan. Aamulla nukun yleensä melko pitkään, koska mun aikaisin aamu on tosiaan kahdeltatoista. Aamulla jää aikaa myös tehdä koulutehtäviä tai istua muuten vain netissä, esim. tutkimassa Helsingin Punavuoren asuntotarjontaa. On kuulkaas pojat siellä asunnoilla hintaa... Tuntien jälkeen mennään yleensä syömään tai kahville johonkin ja sitten tulen yleensä kotiin, skypeilemään tai päivittämään blogia, toisinaan lähden jopa lenkille. Iltaisin on toisinaan jotain menoa, kuten joogaa, kuoroa tai muuta pippalointia, mutta joka ilta en kyllä mihinkään bileisiin todellakaan kaipaakaan. Viikonloppuisin olen lähes aina käynyt jossakin lähikaupungissa tutustumassa tai sitten esim. Erfurtissa ihan vaan shoppailemassa ja syömässä. Jossain välissä yritän aina pestä pyykkiä ja siivota, että pysyisi joku roti ja kosketus normaalielämään. Saksan opiskelua voisi kyllä tehostaa vaikkapa katsomalla saksan kielisiä ohjelmia netistä tai sitten lukemalla noita kahta kirjaa, jotka olen ostanut. Mutta laiskuus on tähän mennessä vienyt voiton. Ehkäpä tämä sujuva arki raivaa tilaa noillekin harrasteille.

Mutta sitten siihen odotukseen. Ennen tätä viikkoa olen pystynyt jotenkin lähes kokonaan sulkemaan mielestäni sen tosiasian, että M on tulossa tänne. Olen ollut tyytyväinen meidän skype-keskusteluihin ja tekstiviesteihin. Mutta nyt. Todellisuus on iskenyt päin näköä. Enää viikko ja näen M:n ekaa kertaa seitsemään ja puoleen viikkoon. Se tuntuu aivan täysin käsittämättömältä ja hirveän jännittävältä. :D Ja tuntuu myös, etten mitenkään pysty odottamaan enää viikkoa. Lasken suurin piirtein minuutteja junan saapumiseen Jenan asemalle ja tarkkailen kellosta ajan kulua ja sehän onkin todellä järkevää, kun aikaa on vielä viikko. Ja jo etukäteen tietää, että viikko, jonka M on täällä kuluu liian nopeasti. Ja vanhana pessimistinä tietysti suren sitäkin jo etukäteen. :D Toisaalta haluaisin näyttää M:lle kaiken näkemisen arvoisen täältä (olen esim. pantannut planetaarioon menemistä, että voimme mennä sinne yhdessä) ja toisaalta haluaisin vain sulkeutua tänne huoneeseen viikoksi. No, onneksi meillä on matka Salzburgiin tiedossa, joten en tietenkään oikeasti sulkeudu tänne kämppään. Mutta täällä, jos missä oppii arvostamaan omaa kumppaniaan, joka on antanut mun lähteä tänne ja jonka kanssa tämäkin molemmille parisuhteen puolesta epämiellyttävä tilanne kaikesta huolimatta toimii. Ja jippii! Nyt on kuitenkin taas 10 minuuttia vähemmän aikaa siihen, kun juna karahtaa Jena Paradiesin laituriin. :)

Unelmakoti

Tokihan se unelmakoti on tiedossa, vaikka asunnosta ei ole hajuakaan. Jos tietäisin, että olisin jäämässä pysyvästi Jyväskylään, niin panisin heti 30 hehtaaria metsää sileäksi, rukoilisin pankista polvillani lainaa ja ostaisin tuon remontoimattoman asunnon Rautpohjasta. Päässäni minulla on täydellinen remontti- ja sisustussuunnitelma tuolle asunnolle. Lautalattiat, keittiöön yksi mustalla liitutaulu- ja magneettimaalilla maalattu seinä. Keittiöön jätettäisiin osia vanhasta kaapistosta, kuten tuo aivan käsittämättömän hieno lokerikko. Vessaan valkoiset seinälaatat (nuo siellä jo olevat ovat muuten ihan hyvät, mutta tuo saumaus...) ja musta lattia. Eteisen seiniin jotain voimakaskuvioista, mustavalkoista tapettia. Makkariin sellainen walk in closet -tyyppinen kaapisto noiden vanhojen tilalle, mutta sekin eleetön ja huomaamaton, ettei se pilaisi vanhan talon tunnelmaa. *huokaus*

Sydäntä oikein kirvelee, kun on aiemmin katsellut tuolla alueella myytäviä asuntoja ja niihin tehtyjä remontteja. Siis omituisia ratkaisuja ihmiset tekee. Miksi ihmeessä tuollaiseen vanhaan, lähes pula-ajan asuntoon laitetaan jotain wengen väristä laminaattia? Ja tummapuiset ökykaapistot keittiöön? Ei pysty käsittämään. Sen sijaan minä remontoisin tuollaisen asunnon rakastavin ja hellin käsin. *isompi huokaus* Ja siihen asti saan luultavasti hiihdellä muovimatolla tai tuolla vanhan vihtahousun keksinnöllä, laminaatilla, täysin hengettömissä uusissa tai mikä pahempaa 80-luvun asunnoissa, joita voi kutsua kodiksi ainoastaan lainausmerkeissä. Voivoivoi... Että pitikin muistaa noiden Rautpohjan asuntojen olemassaolo! Varsinkin kun niitä on myynnissä enää kaksi. *voivottelua ja käsien vääntelyä*

Haaveita

Kylläpä nyt kirjotuttaa... Mutta siis paitsi koti- myös sisustushaaveilu on nyt kovimmillaan. Alla asioita, joita haluaisin yhteiseen kotiin (jota ei siis vielä ole millään tasolla missään). Ja Finnish Design Shop on kyllä paholaisen keksintö! Sinne kun menee, niin satoja himotuksen aiheita syntyy kuin tyhjästä.

everyday designin paperinkeräysteline

everyday design

Harri Koskisen Block-lamppu. Tämä on kyllä niin klisee, mutta olen rakastanut tuota lamppua siitä hetkestä, kun sen joskus vuosia sitten näin. Ei voi auttaa. :D

finnish design shop

Muuton huopainen säilytyskori. Sinne kasaisin lehtikokoelmaani ja sopisipa tuo hyvin yhteen myös M:n sohvan kanssa. :)

finnish design shop

Maija Louekarin Kaiku-kuosi uppoaisi niin suihkuverhona kuin lakanoinakin. Ja seinätauluna!

Scandinavia design

Muitakin Marimekon kankaita voisin ottaa. Tyynyiksi, verhoiksi, keittiöön kapaksi...

Räsymatosta se keittiön kappa

finnish design shop

Lumimarjasta joululiina. Tykkään tosin enemmän punaisista marjoista valkoisella pohjalla, mutten löytänyt kuvaa. Lieneekö jo menneen talven lumi(marjoj)a?

finnish design shop


Vielä kun saisi Iittalan vanhoja kannellisia lasipurkkeja kaiken kuivatavaran säilytykseen ja Dymon kohokirjoittimen kaiken mahdollisen merkitsemiseen (tietänette mustalla pohjalla kohollaan olevat valkoiset kirjaimet?)... Haaveita haaveita.

Alkaa näemmä vähän rönsyillä tämä blogi nyt, kun pahin alkuhärdellöinti täällä on rauhoittunut. Mutta minua se ei haittaa. :) Ja ne kaksi lukijaakin varmaan kestävät tämän. :P

Pieniä palasia

Tänäänkin on ollut hyvä päivä. Joskin kummalliset asuinkumppanini herättivät minut metelöinnillään jo puoli seitsemältä aamulla. Kuka hullu herää sunnuntaiaamuna puoli seitsemältä? Ei kai kukaan, joten ainoa selitys on, että tuo miespuolinen kämppis vasta saapui kotiin tuolla kellonlyömällä ja aloitti tietysti heti ovien paiskomisen. Mutta sängyssä vetelehtimisen jälkeen olen ollut tänään ahkera ja käynyt lenkillä, siivonnut, tehnyt ruokaa ja vähän koulutehtäviä. Tuo ruuanlaitto on edelleenkin varsinainen extreme-laji, kun sekä ruuanlaitto- että ateriointiväineinä ovat tällä hetkellä lusikka, veitsi, haarukka ja kaksi pikkulusikkaa, lasi, lautanen, muovi- ja posliinikulho, pikkuinen leikkuuveitsi, kattila ja paistinpannu. Kunnon veitsi ja leikkuulauta ynnä desin mitta tekisivät eetvarttia, mutta en jaksa niihin enää rahojani tuhlata. Vaihtoaikahan on kohta käytännössä jo loppu, sanoi pessimisti ensimmäisen kuukauden jälkeen. Otin pari valokuvaa tämän päivän kivoista jutuista.

Nämä pinkkimustat hurjimukset ovat nykyiset lenkkikenkäni. Näitä ei muuten ostettu värin takia, vaan olivat ainoat oikean kokoiset kaupassa. Mutta hyvä näillä on päästellä!

Aina roskia viedessäni antaudun suureen vaaraan.

Sinäänsä tuo varoitus voikin olla paikallaan, sillä täällä nuo roskalaatikot avautuvat eri tavalla kuin Suomessa. Kansi työnnetään pois laatikon päältä vaakasuunnassa eikä nosteta niin kuin meikäläisissä roskalaatikoissa. Jos sinne siis onnistuu itsensä tupeloimaan ja vielä laittamaan kannen perässään kiinni, niin menee varmastikin se 40-50 sekuntia ennen kuin sieltä pääsee pois... :P

Joku saa multa kohta kortin! :)

Täällä kukkii vielä ruusut. Ja tuommoiset hienosteluruusut vieläpä. Ei mitään maatiaislajikkeita.

Atriana oli äityliinin lähettämä kasvisateria, joka tuorejuustolla höystettynä oli ihan kelpo kamaa. Ja lisänä näkkäriä, ettei joutuisi äkkiseltään akuutin McFiberin tarpeeseen.

Sittenpä olenkin lähinnä skypeillyt ja venyttänyt uusia farkkujani. Nyt jatkan Jyväskylän myytävien asuntojen tiirailua. Ei sillä, että olisin ostamassa asuntoa, vaan koska haaveilu ja suunnittelu on niin kivaa. :) Muumipappa kyllä arvostaisi omistusasumista huomattavasti tällaista soluasumista enemmän. Mutta hänkään ei ole rahamiehiä, joten jatkamme haaveilua tahoillamme.