Syksy alkaa synkentyä ja mieliala on myös sen mukainen, että voinee tarkastella hieman vakavasävyisempiäkin aiheita. Itsehän olen melkoinen melankoolikko ja pohdiskelija, joten miksipä sitä täälläkään peittelemään.
Pelko. Siinäpä sana, jolla on minulle tarpeettoman paljon merkitystä.Olen varmaan yleisen mittapuun mukaan ollut varsin pelokas lapsi. Pelokas, mutta helvetin oikeudentuntoinen. Kouluaikana tästä oli aina varsin "hilpeitä" seurauksia, kun en voinut pitää turpaani kiinni opettajien epäoikeudenmukaisen toiminnan suhteen. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin niin kauan kuin asuin kotona. Muistan kyllä kavereiden vähän ihmetelleen, kun en koskaan ostanut esim. grilliltä mitään (pelkäsin hirveästä ahdistavaa tilannetta luukulla), mutta muuten osallistuin kaiken maailman rientoihin ja mm. toimin oppilaskunnan puheenjohtajana ja olin yleensä ottaen aina se, jota pyydettiin edustamaan ja puhumaan erilaisiin tilanteisiin. Ja aina myös menin.
Kyvyttömyyteni ja pelkoni iskeytyi vasten kasvojani ensimmäisen kerran, kun piti päättää opiskelupaikasta. Pääsin sekä yliopistoon että ammattikorkeaan, toiseen lukemaan sosiologiaa ja toiseen opiskelemaan laulua. Yliopisto oli tutussa paikassa ja amk kaukana vieraassa kaupungissa. Muistan täysin selvästi, että olisin halunnut lähteä tuohon vieraaseen kaupunkiin, mutta en uskaltanut. En kerta kaikkiaan uskaltanut. Järkeilin hyvät perustelut, miksi jäisin lähes kotikulmille ja melkein itsekin uskoin omaa vakuutteluani. Pelon takia jäin ja se kostautui. Sen jälkeen elämäni olikin lähes kymmenen vuotta pelkkää jatkuvaa pelkoa. Alkuun omassa kodissa asuessani en uskaltanut käydä kaupassa, vaan elin kaapista löytyvällä makaroonilla ja yliopiston ruokalan eväillä, aina kun siis sinne uskaltauduin. Luulen, että tämä kokemus jotenkin perustavalla tavalla teki minulle selväksi sen tosiasian, jota olin kantanut sisälläni pienestä pitäen. Minä en selviä. Minä en selviä siitä, mikä toisille ei tuota mitään ongelmaa.
Pelko. Mitä se on? Luen aina mielenkiinnolla ja jonkinlaisen huvittuneen raivon vallassa kirjoituksia (lehtijuttuja, kirjoja, keskustelupalstoja) sosiaalisista peloista ja niiden voittamisesta. "Kuvittele, millaiset hassut alusvaatteet muilla ihmisillä on." "Mene rohkeasti uusiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen." " Ajattele, että menet tilanteeseen ja mokaat oikein kunnolla, ihan tarkoituksella." Mitä helvettiä? Jos pelko oikeasti poistuu tuollaisilla konsteilla niin se ei, herran nimessä, ole oikeaa pelkoa. Pelko on sitä, että koko ruumis jäätyy patsaaksi, päästä häipyy joka ainoa ajatus ja kuolema on ainoa asia, joka voi tuoda pelastuksen. Epäilisin, että minulle pelottaviin tilanteisiin meneminen olisi sama asia kuin jos kipua pelkäävän ihmisen käskettäisiin iskeä puukko mahaansa. Kuinka todennäköistä on, että tuo ihminen todella iskisi puukon mahaansa? Tai kuinka todennäköistä on, että hän selviäisi tuosta teostaan hengissä? Niinpä. En minä nyt tietenkään usko, että konkreettisesti kuolisin pelottaviin tilanteisiin, mutta henkisesti pelottavissa tilanteissa voi saada sellaisia vammoja, joiden paraneminen vie parhaassakin tapauksessa vuosia.
Minulle kaikista kauheimpia pelkoja ovat puhelimessa puhuminen ja puhuminen jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Puhelimessa puhuminen on viimeisen viidentoista vuoden aikana helpottunut jopa niin paljon, että nykyään saatan noin kolmen viikon miettimisen ja vetkuttelun jälkeen saada varattua itselleni ajan esim. hierojalta. Ja missään tapauksessa en käytä puhelinta, jos vain jokin muu keino on käytettävissä. Ja minä sentään soitan puhelimella lukuisia kertoja päivässä työssäni. Ja jo nyt tosiaan viiden vuoden työssäolon jälkeen saatan pystyä soittamaan jonkun ei niin välttämättömän puhelun. Hurraa! Älkää välittäkö sarkastisesta äänensävystäni. Ja mitä tulee siihen kielillä puhumiseen, niin voitte uskoa, että olen yrittänyt tuota "mene rohkeasti pelottaviin tilanteisiin" -ohjetta ja jopa omastakin mielestäni melko urheasti. Mutta sen sijaan, että olisin saanut jonkinlaisen kokemuksen siitä, että selviän muistakin tilanteista kuin ruuan tilaamisesta ravintolassa, olenkin vain saanut kokemuksia, että a) minua ei ymmärretä b) vastapuoli kokee jännittyneisyyteni niin kiusallisena, ettei halua enää keskustella c) jäädyn täysin, enkä pysty sanomaan mitään. Eli toisin sanoen, tilanne lienee sama kuin jos korkeanpaikankammoinen vietäisiin esim. Näsinneulaan ja työnnettäisiin sieltä sitten alas. Rohkaisee varmasti kovasti seuraavaa kertaa ajatellen.
Tästä kaikesta lienee pääteltävissä, että en ole löytänyt oikein toimivaa ratkaisua pelkoihini. Minulla on toki myös liuta pienempiä pelkoja tai oikeastaan sanoisin niitä jännityksiksi, joihin nuo yllä mainitut rohkaisut ja mielikuvat auttavat ihan mukavasti, mutta en kerta kaikkiaan pysty käsittämään, mitä varten fobiaksi sanottaisiin jotakin sellaista, johon muutama mukava mielikuva auttaa samantien. Tai jos se on fobia, niin miksi ihmeeksi sitten kutsun tätä omaa tunnettani? Ja mikä ihme siihen voisi auttaa? Minä en sitä tiedä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEn tiedä onko ajatuksistani pelkojen suhteen mitään hyötyä, mutta ajattelin jakaa ne siitä huolimatta.
VastaaPoistaOma kokemukseni (ei siis mikä fakta, vaan subjektiivinen näkemys.) on, että hyvin monet pelot tulevat siitä, että keskitytään kauhuskenaarioihin omassa päässään. Missään tilanteessa ei ole oman ajatusketjun mukaan, mitään muuta mahdollisuutta kuin se, että kaikki menee päin helvettiä. Sitten jos ollaan vielä sen lisäksi jumalattoman ankaria itselleen siitä, että jos aluksi vähän takkuaa niin sekin on muka automaattinen todiste siitä ettei pysty ikinä mihinkään. Ajatukset ovat ajatuksia ja niihin ei ole aina pakko samaistua, jostain syystä joku muu ihminen onnistuu ajattelemaan tilanteessa täysin toisin. Jotain on kuitenkin ajateltava, niin miksei yrittäisi ajatella vaikka ”voihan se mennä myös semisti ok.” Pelko on todellista, mutta harva siihen kuolee kuten jo totesitkin.
Jostain syystä ihmiset ovat myös vitun nihkeitä itseään kohtaan kun kysymys on asioista jotka eivät suju luonnostaan, kuka käskee lasta lopettaa kävelemisen opettelun heti kun ensimmäisen kerran kaatuu? Silti monet jättävät asioita kesken muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja jos on luonnostaan arka niin sitä enemmän työtä asiat saattavat vaatia. En tiedä onko se silti syy jättää asioita tekemättä.
Kun ihmiset arvioivat omaan itseensä kohdistuvaa huomiota, kun he tekevät jotain noloa on tutkimusten mukaan kuusinkertainen todellisuuteen verrattuna. Tämä myös osaltaan saattaa estää monia yrittämästä asioita uudelleen, jos jokin menee pieleen niin ”kaikki huomasivat”. Omat pelot yhdistettynä harhaan siitä, että kaikki kiinnittävät huomiota kun epäonnistuu on aika tehokas kombinaatio.
Kaikkeen ihmisenä kehittymiseen liittyy yleensä jonkinlaista menoa epämukavuusalueelle ja senkin kanssa kohtuudella. Jos tuntuu, ettei osaa kantaa vastuuta ei kannata aloittaa ottamalla harteilleen työryhmää, vaan vaikka pitämällä pienistä lupauksista kiinni. Sama pelon kanssa, pelot voitetaan kohtaamalla ne ja tarkkailemalla mitä siellä omassa päässä oikeen liikkuu, mutta kuitenkaan samaistumatta liikaa omiin ajatuksiinsa, ne ovat vain ajatuksia. Ei kannata mennä liian rohkeasti tilanteisiin jotka pelottaa, vaan aloittaa pienellä vaihteella. Jos on epävarma korkeista paikoista, basejump on väkivaltaa.
Pelko rakastaa passiivisuutta, jos annat peloillesi periksi ne helposti saavat siitä enemmän voimaa (kuten totesit jo opiskelupaikkaa valitessasi). Mitä vähemmän aktiivista taistelua niitä vastaan sitä enemmän pelkoa. En tarkoita, että elämän pitäisi olla helvetillistä painamista kohti pahinta mahdollista kuviteltua helvettiä vaan sitä, että ottaa myös omat arjen pelkonsa paikkoina kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Siinä vaiheessa kun on jo hyväksytty tiettyjen asioiden pelko kiinteäksi osaksi omaa persoonaa niille on vaikeampi tehdä mitään. Jos katsoo ne vain asioina joiden yli pääseminen vaatii kehittymistä ihmisenä, asia on toinen.
VastaaPoistaAinoa kerta kun itse olen kokenut fobiamaista pelkoa oli kun hyppäsin laskuvarjohypyn. Näin painajaisia asiasta useana yönä ennen hyppyä. Jostain syystä en suostunut uskomaan, että se helvetin varjo aukeaa vaikka se olisi kuinka todennäköistä. Se, että hyppy tapahtui pienestä koneesta jossa piti kiivetä ensin siivelle roikkumaan ja päästää irti, ei helpottanut asiaa yhtään. Kun irroitin otteeni, joka soluni huusi tarinaa siitä kuinka murskaannun maahan. Kun varjo aukesi ikuisuuden jälkeen, olo oli sanoinkuvaamaton, olin ylittänyt itseni uskomattomimmalla mahdollisella tavalla ja taivaalla leijailu tuntui fantastiselta. En tiedä kuinka olisi käynyt jos olisin uskonut omaa pelkoani ja toiminut sen pohjalta, jälkiviisaana on helppo sanoa, että onneksi en tehnyt niin.
Jos kyseessä on oikeasti täysin käsittämätöntä kauhua aiheuttava elämää rajoittava fobia, suosittelen etsimään asiaan hoitoa. Nopeimpia tapoja uskon olevan joko nlp-tekniikat tai hypnoterapia. Yksi nlp:n perusperiaatteista on, että mielikuvitus voittaa aina järjen, siksi järkiperustelut eivät yleensä auta pelkoja vastaan. Pelot ovat mielikuvituksellisia ja hyvinkin vivahteikkaita jos mietitään esim. lasten erilaisia mörköskenaarioita. Vaihtoehtona on myös kaventaa elämänpiiriään pelkojen mukaan, sen sijaan, että jatkaisi taistelua. Meillä on ihmisinä vaihtoehtoja olemassa, ne ei aina vaan ole sieltä helpoimmasta päästä.
Tässäpä oli muutama ajatus aiheesta, en tiedä onko niistä mitään hyötyä vai raivostutanko vain kapealla putkiaivoisella keittiöpsykologiallani. Tsemppiä syksyyn ja sitä c-vitamiinia pitää vetää tosiaan se 20 x määrä suositukseen nähden niin sitä saa tarpeellisen määrän Suomessa.
Olipa kyllä saatanan vaikea saada julkaistua kyseinen tekstinpätkä, melkeen meinas jäädä tekemättä.
VastaaPoistaTarkoitin aiemmin kyllä D-vitamiinia, vaikka tuskin siitä c:stäkään mitään haittaa olisi
VastaaPoistaTaivahan talikynttilät! Kommentteja! \o/
VastaaPoistaMutta siis. Olen ihan samaa mieltä tuosta, että pelossa merkityksellistä on nimenomaan se omassa päässä pyörivä kauhufilmi, jota ei saa pysähtymään. Minä olenkin tullut siihen tulokseen, että mulla on jonkinlainen muistihäiriö. En kerta kaikkiaan pysty tosipaikassa palauttamaan mieleeni, että asiat voivat mennä myös hyvin. Tai edes semisti ok. Ja tottakai olen helvetin jyrkkä ja vaativa itseäni kohtaan. Olen kysynyt noin ehkä kaziljoona kertaa, että miksi, jumalan nimessä, minä en voi suhtautua itseeni niin kuin ystäviini. Enhän minä niillekään sano, jos ne mokaa, että "Vittu, mitäs oot tollanen idiootti." Puhumattakaan, että raivostuisin ja haukkuisin ne lyttyyn, jos jokin asia/tehtävä tuottaisi niille vaikeuksia. No okei, joskus saatan vähän piikitellä, jos on kyseessä joku erityisen tyttömäinen vaikeusaihe (kuten, Iik, mä en uskalla koskea tuohon kuolleeseen hiireen.). ;) Mun ongelma on myös se, että kiinnitän niin paljon huomiota muihin ihmisiin, että minä huomaan kyllä, jos joku mokaa. Se ehkä vielä vääristää mun käsitystä siitä, mitä ihmiset yleensä huomaa toistensa käytöksestä.
Vaikka olenkin tämmöinen "elämän eppuluokkalainen" (hei, kuulostipa siis todella typerältä :D), niin joku ihmeellinen sinnikkyys mussa kuitenkin on, että tungen itseäni nykyään tilanteisiin, jotka ennen oli ihan nounou. Ja olen jopa antanut itselleni luvan alkaa opetella joitakin asioita ihan alkeista. Mun ei, varmaan kaikkein suureksi hämmästykseksi, tarvikaan heti osata ihan kaikkea. Mitä kaikkea minä vielä tajuankaan ennen kuin täytän 80 v...
Mutta kiitos siis hienoista ajatuksista! Ja mitä tulee D-vitamiiniin, niin siitähän edelleen kiistellään (ja tullaan varmaan vielä jonkin aikaa kiistelemäänkin), että mikä on sopiva annos. Sekä vajauksella että liikakäytöllä on molemmilla samansuuntaisia vaikutuksia. Mutta ei tosiaan haittaa ole hieman tuota 7,5 mikrogrammaa suurempiakaan annoksia ottaa. ;) Vesiliukoisesta C-vitamiinista puhumattakaan.