Nyt onkin alkanut "mukava" valvomisjakso. Perjantaina oli läksiäiset kavereille, siis niille, jotka pääsivät paikalle. Muutenhan noita on tullut tapailtua muissa merkeissä. Jotenkin läksiäiset konkretisoivat lähtöä aika, noh, konkreettisesti. :D Tajusin, että seuraavat viisi kuukautta minä en ole näiden ihmisten elämässä läsnä kuin korkeintaan naamakirja-statuksina ja satunnaisina sähköposteina tai skype-keskusteluina. Varsinkin, kun en vielä tiedä, että millaisen nettiyhteyden tulen saamaan, niin on kauhean vaikea suunnitella yhteydenpitoa. Ostin kuitenkin headsetin, että voin palauttaa lainassa olleen version sen oikealle omistajalle, jonka kanssa nyt eniten haluan pitää yhteyttä. Lisäksi hankin pari sanakirjaa ja vielä taidan hakaista Lonely Planetin oloani helpottamaan. Kun mukana on LP, niin olo on vaan jotenkin turvatumpi. :P Muitakin hankintoja pitäisi vielä tehdä (tokihan hankin viime viikolla uudet korkonilkkurit, mutta ne eivät tainneet olla, kröh, niiden välttämättömimpien hankintojen listalla). Mutta tokihan kengät nostavat mielialaa kummasti. :D Pidän tätä lähtöä nyt oivana tilaisuutena päivittää vaatekomeroni päivittäistarveosastoa eli sukkia ja sukkahousuja, toppeja yms. Näitä tullee ostettua, kunhan nuo Sokkarin 3+1-päivät pamahtavat käyntiin.
Ei sitä silti vielä käsitä. Kissasta luopuminen on jo itkettänyt moneen kertaan. Ja ihan kuin eläin itsekin tajuaisi, että ero lähenee, koska istui tänään pitkään kehräten sylissäni, vaikka en edes juuri silitellyt poloista. Välillä tuntuu, että en voi luopua tuosta miukulaisesta. Siihen tuntuu kulminoituvan koko luopumisprosessi, jonka tämä vaihto-operatsioonem on pannut käyntiin. On vaikea selittää joillekin ihmisille, miten paljosta turvallisuudesta ja jonkinlaisesta omakuvastakin tässä joutuu luopumaan. En usko, että selviän kovinkaan hyvin alkuaikoina Saksassa, vaan luultavasti saan vielä monet itkut itkeä ennen sopeutumista. Joutunen myöskin taistelemaan häpeän ja nolouden kanssa pitkäänkin. Tuntuu, että tästä viikosta eteenpäin ei viiteen kuukauteen ole luvassa lepoa. Eihän se varmasti ihan noin ole, mutta siltä se viime yönäkin tuntui, kun makasin pimeässä kellon hehkuvia numeroita tuijottaen.
Vieläköhän on paljon asioita tekemättä? Pakkaaminen toki on vielä kesken ja matkalaukun pakkaaminen ei vielä alussakaan, koska saan laukun vasta huomenna. Typerä ISIC-kortti ei tietenkään ole vielä tullut, opintotukipäätöksestä puhumattakaan... Niin kuin tässä ei olisi ilmankin jännittämistä. Mitenkähän kummassa sitä osaa pakata kaiken tarvittavan? Seuratessani ystäväni pakkaustouhuja hänen lähtiessään Intiaan taivastelin jo silloin, että miten hitossa sitä voi tietää mitä tarvitsee perillä. Vaatteita nyt sinäänsä on aika helppo pakata, kun olen hankkiutunut eroon suurimmasta osasta epäsopivia yksilöitä ja kenkiä ei kuitenkaan mahdu kuin muutamat, mutta mitä kaikkea muuta. Iik! Nythän kaikki kokeneet maailmanmatkaajat tuhahtelevat, että saahan siä ostettua sen, mikä jäi kotiin, mutta itsestäni tuntuu vain niin tyhmältä ostaa jotain sellaista, jota olisi voinut ottaa mukaankin. Sanomattakin on selvää, että ripulilääkkeet ovat käsimatkatavaroissa, olen minä sen verran reissuissa oppinut. :D
Onneksi tämä vatvominen on muutaman päivän kuluttua ohi ja viimeinkin päästään/joudutaan tositoimiin. Sitä odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti