Otsikosta lieneekin jo selvää, että luen parhaillani Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love -kirjaa. Ystäväni toi sen mukanaan maailmalta ja kehui kirjaa kovasti. Itse olen aiemmin suhtautunut kirjaan varauksella ja myönnän suoraan, että se johtuu paitsi epäluuloisesta suhtautumisestani itsensä löytämisestä kertoviin teoksiin myös siitä, että kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa on kuvottavista yököttävin Julia Roberts. Ystäväni suosituksesta ja myös omaa kaukokaipuutani tyydyttääkseni tartuin kuitenkin kirjaan ikään kuin palkintona hyvin menneestä tentistä.
Sanon heti alkuun, että kirja on ainakin tähän asti ollut oikein hyvä. Kieli on värikästä ja miellyttävän sarkastista, mutta silti jokin tuossa tarinassa hiertää minua. Toki en ole vielä lukenut kuin neljäsosan, mutta epäilen, ettei tilanne olennaisesti muutu myöhemminkään. Ja se, mikä minua hiertää on hyvinkin proosallisesti ja mitenkään kiertelemättä kateus. Minäkin haluaisin olla se ihminen, jolla on jo kaikki ja jolla silti on varaa heittää se kaikki menemään ja lähteä Intiaan (herra paratkoon, miten kliseistä :D) etsimään itseään. Siis sen sijaan että olen ihminen, jolla ei ole kuin palanen hitaasti kasvavaa lappilaista metsää ja epätoivoinen pyyntö siitä, että tulevaisuudella olisi parempaa tarjottavaa kuin menneisyyden tulevaisuudella oli. Ja tässä kohtaa tajuan itsekin pysähtyä. Miksi minä ajattelen näin? Minullahan on ihana, joskin kallis, koti mukavassa kaupungissa, palkitseva opiskelupaikka, mies ja kissa. Minulla on jonkin verran rakkaita ystäviä ja joitakin kavereita. Kaikkihan on siis hyvin. Ja kaikkihan onkin hyvin.
Luulen, että olen kuitenkin tavallaan käsittänyt tuon kirjan sanoman. Epäilisin, että siinä rohkaistaan ihmistä tekemään rohkeita ratkaisuja ja kuuntelemaan sisintään sekä luottamaan itseensä. Tämä on tietysti hieno asia, mutta on vaan jotenkin epäuskottavaa, että ihminen, joka asuu New Yorkissa, on matkustellut ties miten paljon ja toimii ammatissa, jossa ansaitsee niin paljon rahaa, että voi pitää kahta asuntoa, joutuisi minkäänlaiseen kovinkaan vaikeaan kriisiin edes avioeron takia. Onhan se nyt totisesti vaikea asettua sellaisen ihmisen osaan ja miettiä, että mikäköhän tuollakin on nyt vialla. Ikänsä alle sadantuhannen asukkaan kaupungeissa tai ihan landella asuneelle, häthätää vajaassa kymmenessä maassa matkanneelle ja itsensä kanssa todella hukassa olleelle ihmiselle tuollaisesta tarinasta ei oikein ole sankarikertomukseksi. Lähinnä sitä muuttuu ylenkatseelliseksi ja miettii, että mitähän tuokin naisriepu olisi minun osassani tehnyt. Enkä nyt ota tässä edes esille sitä, että joillakin ihmisillä on ihan oikeitakin ongelmia, joille minunkin, itselleni kivitalon kokoiset ongelmani kalpenevat kuin pyy maailmanlopun edellä. Vai mitäs sille pyylle nyt oikein tapahtuikaan...
Ja sittenhän voidaan tietysti miettiä, että mitäs minä itse olenkaan tekemässä. Olen lähdössä useaksi kuukaudeksi pois Suomesta juurikin löytääkseni itseni. Tai tarkemmin ottaen sisäisen vahvuuteni, jos se on löydettävissä. Yksin, kaukana kotoa sen on löydyttävä, jos se on edes olemassa. Suurena hämmästyksenä jopa itselleni, uskon, että se on siellä. Uskon, että joudun vaihdossa ollessani lukuisia kertoja epätoivoon, paniikkiin ja niin syvällä häpeän ja nöyryytyksen suohon, että jos silloin ei sisäinen vahvuus ala nostaa päätään, niin sitten se on kuolemaksi. En tietystikään usko, että tuo vaihto olisi mikään autuaaksi tekevä asia. Minulla tulee olemaan omat ongelmani, jotka eivät poistu koskaan, mutta joiden kanssa luultavasti opin jonain päivänä elämään. Osan kanssa osaan jo elää. Mutta jotakin puuttuu. Jotakin jota näen muilla ihmisillä ja kuulen heidän puheistaan. Sen jonkin minäkin haluan löytää.
Eli onhan se kiva moralisoida ja ylenkatsoa toisen elämänvalintoja, kun on itse tekemässä oman elämänsä mittakaavassa ihan samaa. :D Mutta siis kokonaisuudessaan kirja on kyllä antanut tähän mennessä myös jonkinlaista toivoa ja iloa minulle. Haluaisin aina uskoa, että mahdottominkin asia voi joissakin olosuihteissa muuttua mahdolliseksi. Toivottavasti minun elämässäni käy niin. :)
Ps. Pahoittelen kuvien horjuvaa kokoskaalaa, on vielä nämä asetukset vähän hakusellaan. Ja kuvathan ovat sitten viime keväiseltä Intian matkalta, jolla en kylläkään löytänyt itseäni. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti