Nonnih, taas on yksi tentti urakoituna ja tavoistani poiketen olin jopa aika tyytyväinen omaan suoritukseeni. Olen tässä viime päivinä, luultavasti lisääntyneen auringonvalon myötä, alkanut taas pohtia, että mikä siinä on, ettei voi suhtautua itseensä rakentavasti. Mikä saa aina ruoskimaan itseä ja solvaamaan, vaikka toisaalta yritän kuitenkin parhaani ja minä jos kukahan sen tiedän. Ei tulisi mieleenikään "kannustaa" ystäviäni siihen tapaan kuin muka kannustan koko ajan itseäni. Jotenkin tuntuu, että tämä siirtyminen takaisin opiskelumaailmaan, jossa tietysti koko ajan tietojani ja taitojani arvioidaan, on saanut aikaan jonkinlaisen regression niihin aikoihin, kun todellakin arvotin itseni pelkästään sillä perusteella, sain hyvia arvosanoja ja tein kaikki hommat ajoissa ja täydellisesti. Tuosta on varmaan helposti pääteltävissä, kuinka mukavaa ja stressitöntä elämää olenkaan viettänyt... :P
Tajuan kyllä, jälleen kerran, järjellä, että suhtautumistapani ei ole missään suhteessa millään tavalla hyvä. Mutta tunteet eivät vaan tottele. Ennen kuin ehdin hallita ajatuksiani, mieleen on jo paukahtanut jotakin kannustavaa tyyliin "Et sinä v*#%n idiootti sitä kuitenkaan osaa". Ymmärrän, että tämähän toki on itseään toteuttava kehä ja että sisäisellä puheella muokkaan omaa todellisuuttani. Pahempaa vankilaa ei ole olemassa kuin mielen vankila.
Kevään kunniaksi ja kun ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole (!) voisin kyllä koettaa jotakin niinkin typerältä kuulostavaa kuin positiivista ajattelua. Ennen jouluahan päätin, että yritän olla positiivisempi muita ihmisiä kohtaan ja antaa hyvää palautetta aina, kun mahdollista. (Ja jokuhan voisi nyt muistuttaa, että aloitin tämänkin kampanjan mainiosti kuoroharkkojen kahvitauolla toteamalla "Kuka täällä on keittäny kahavia ku on vain tätä s***anan paskaa teetä". Neiti Aurinkoinen, minäpä minä...) Ehkäpä olisi aika alkaa antamaan hyvää palautetta myös itselleen ja kokeilla, josko oikeasti kannustamalla voisi saada parempaa tulosta aikaan kuin jatkuvalla v***uilulla.
Oikeastaan tämä koko ajatteluprosessi lähti käyntiin tällä viikolla, kun eräässä tilanteessa söin tai siis yritin syödä tapojeni vastaisesti lihaa. Liha maistuu pahalta, tuntuu suussa kammottavalta, eikä sula elimistössäni sitten millään, vaan närästää ja turvottaa päiväkausia. Siinä huonossa olossa tuskaillessani aloin miettiä, että miksi hemmetissä sitä ei voisi sen verran pitää melua itsestään, ettei ainakaan omaa vaatimattomuuttaan ja sitä, ettei viitsi vaivata muita kasvisruokavaatimuksillaan, aiheuta itselleen pahoinvointia. Ja tästähän lähtikin lumivyörymäinen ajatteluketju, jossa ensin ihmettelin, että kun karkista, kaikesta rasvaisesta ja epäterveellisestä tulee yleensä huono olo, niin miksi niitä kuitenkin niitä aina mättää, kun vain on mahdollista. Eikö olisi kivempi kohdella elimistöään hyvin ja antaa sille kunnon ruokaa ja esim. sitä liikuntaa, jota hierojanikin jo useampaan kertaan on suositellut. Ja tästä sitten johduin ajattelemaan myös tuota henkistä kaltoinkohtelua, jota itseäni kohtaan harrastan. Eihän siinä ole mitään järkeä! Nyt alkoi muutos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti